Lucienne aikoi vastata. Mutta hiekka narskui pontevain askelten alla, jättiläismäisen tammipinon kulman takaa astui esiin mies, ja soinnukas, mahtava ääni, joka helähteli, kuin olisi sen omistaja ollut onnellinen ja huoleton, lausui:
— Kas siinä ovat rakkaat pienokaiset! Kuinka pitkän kävelyn olettekaan tehneet, lapset! Tehtaan sululta näin teidät viljapelloilla, kuin kaksi rakastavaa nojaten toinen toiseenne…
Joseph Oberlé katseli tutkien lastensa kasvoja ja näki, että ainakin
Lucienne hymyili.
— Nuorilla on kai ollut jotain uskottavaa toisilleen? hän jatkoi.
Ehkäpä tärkeitä asioita?
Lucienne, jota vartijan asunnon läheisyys ja vielä enemmän veljen syvä suru kiusasi, vastasi nopeasti:
— Niin, minä puhuin Jeanille. Hän ymmärsi. Hän ei pane vastaan.
Isä tarttui poikansa käteen.
— Sitä odotin sinulta. Kiitos, Jean. En unohda sitä.
Vapaalla vasemmalla kädellään tarttui hän Luciennen käteen, ja kuin onnellinen isä kahden lapsensa välillä, kulki hän puiston halki suurta mutkikasta ajotietä.
Naiselle, joka seisoi salin ikkunaruutujen takana ja näki heidän tulevan, tuotti tämä perhekohtaus vain sekavaa iloa. Hän kyseli itsekseen, olivatko isä ja lapset viimeinkin yhtyneet häntä vastaan.