Ja kylä ja puut olivat kuin saari huhtikuisten ruispeltojen ja apilasniittyjen keskessä. Pikkulintusia, auringon kultaamia, lenteli Alsheimin yllä. Oberlén talokin näytti täältä katsoen sulavan yhteen muiden kanssa. Kaikki oli niin suloista, että olisi voinut uskoa elämänkin suloiseksi.
Lucienne heittäytyi noiden kauneusvaikutelmain valtaan, jotka olivat hänessä vain syntyneet kuin rakkauden-ajatuksen jatkoksi. Hänen korvissaan soivat omat sanansa: »Minä olen uneksiva Alsheimista juuri tuollaisena!» Silloin Bastianin metsikkö, joka aaltomaisine harjanteineen kohosi kuin pieni sinertävä pilvenhattara viimeisten puutarhain takaa, johti hänen mieleensä Jeanin surun. Vasta nyt huomasi hän, ett'ei tämä ollut mitään vastannut. Hän heltyi, ei tosin siihen määrään, että olisi ajatellut luopua omasta onnestaan Jeanin hyväksi, mutta kuitenkin valtasi hänet elävästi puolikiihkeä suru ristiriidasta heidän molempain rakkauden välillä. Hän olisi tahtonut lievittää murhetta, jota hän tuotti, tuudittaa sitä sanoillaan, uuvuttaa uneen, ett'ei enää tuntisi sitä niin läheiseksi ja eläväksi.
— Rakas Jean, rakas Jean veikko, hän sanoi, sen, minkä minun tähteni teet, palkitsen auttamalla sinua parhaani mukaan. Kukapa tietää, emmekö yhteisvoimin voine selvittää pulmaa?
— Ei, se on sinun voimaisi yläpuolella, ja omaini myös…
— Mutta rakastaahan Odile sinua? Eikö niin, hän rakastaa sinua? Silloin olette voimakkaat…
Jean viittasi väsyneesti:
— Älä viitsi, Lucienne, palataan kotiin.
— Kuule, kerro minulle ainakin, kuinka olet häntä rakastanut… Ansaitsen tietää sen… Mehän sovimme, että sanoisimme toisillemme muutakin kuin nimet… Olen ainoa, jolle voit huoletta avata sydämesi.
Hän tekeytyi nöyräksi. Salainen onnensa nöyryyttikin häntä todella. Hän uudisti pyyntönsä. Hän rupesi helläksi, hän löysi oikeat sanat kuvatakseen Odilen ylpeää kauneutta, ja Jean puhui. Hän teki sen tarpeesta uskoa jollekulle muinaisen toiveensa, joka vieläkin taisteli elääkseen. Hän kertoi pääsiäis-aatosta Pyhällä Odilialla, ja kuinka hän kiristorstaina oli tavannut tuon nuoren tytön kirsikkapuukäytävässä. Sitten auttaen toinen toistaan muistamaan, määräämään päiviä, löytämään sanoja, he siirtyivät menneisyyteen, kaukaisiin aikoihin, jolloin epäsopu vanhempain välillä vasta oli alullaan, jolloin lapset eivät siitä tietäneet, sitä havainneet, jolloin lupa-ajoilla tavattaessa Lucienne, Odile ja Jean saattoivat uskoa, että molemmat perheet, jotka olivat niin likeisessä ystävyydessä, eläisivät aina edelleenkin Alsheimin kunnioitettuina ja rakastettuina hallitsijoina. Lucienne ei huomannut, ett'ei hän kutsumalla esiin kuvia tuolta onnen ajalta voinut lohduttaa veljen mieltä. Hetkiseksi saattoi tämä siihen mieltyä toivossa paeta nykyisyyttä, mutta pian tulivat vertailut, ja kapina sydämessä riehui vaan entistä kiivaampana, yllyttäen hänen koko sielunsa isää, siskoa ja tuota väärää sääliä vastaan, jonka takana piili Luciennen kykenemättömyys uhrauksiin. Pian ei nuori mies enää lainkaan vastannut sisarensa puheisiin. Alsheim tuli lähemmäksi ja heitti nyt pitkän varjon, joka siellä täällä oli särkeentynyt. Puiden vielä harvain latvain välillä kohosi suojelevasti Oberlén talon katto. Kun puiston portti, joka suljettiin joka päivä työmiesten lähdettyä, aukeni molemmille kävelijöille, väistyi Jean Luciennen tieltä, ja antaen hänen mennä, sanoi matalalla, ivallisella äänellä:
— No, vapaaherratar von Farnow, astukaa entisen vastustaja-edustajan
Philippe Oberlén luo!