— Kyllä, koska jo olet sidottu ja sinulla jo on isän suostumus; ja äitisi vastustus voisi tuottaa mitä suurinta onnettomuutta…
— Olet oikeassa, Jean, mitä suurinta onnettomuutta, sillä isä on sanonut…
— Niin, minä arvaan, hän on sanonut murtavansa kaiken vastarinnan ja ennemmin eroavansa äidistä kuin alistuvansa… Kaikki tuo on mahdollista… Hän sen tekisi… En ryhdy siksi hänen kanssaan taisteluun… Mutta Farnowin suhteen säilytän vapauteni…
— Mitä tarkoitat? kysyi Lucienne vilkkaasti.
— Minä tahdon, vastasi Jean varmalla äänellä, josta Lucienne ymmärsi, että veljen päätös oli järkähtämätön, minä tahdon, että hän tietää aivan tarkoin, mitä ajattelen. Kyllä löydän jonkun keinon selvittääkseni asiani hänen kanssaan. Jos hän vielä sittenkin tahtoo naida sinut, ei hän ainakaan enää erehdy tunteitten ja mielipiteitten suhteen, jotka meitä erottavat.
— Olkoon niin, vastasi Lucienne, joka äkkiä kävi rauhalliseksi ja hymyili, varmana siitä, että herra von Farnow kestäisi koetuksen.
Hän kääntyi Alsheimiin päin. Voitonhuuto kohosi hänen huulilleen. Mutta hän pidätti sen. Jonkun aikaa seisoi hän vaiti, hengittäen nopeasti, kiihkeästi ja etsien katseellaan ja ajatuksellaan jotain, mitä voisi sanoa, jottei puhuisi muita loukkaavasta onnestaan.
Sitten hän pudisti päätään:
— Koti-raukka! Nyt kun sieltä on lähdettävä, alkaa se käydä minulle rakkaaksi. Olen vakuutettu, että myöhemmin, kun sotilaselämä on vienyt minut kauas, kauas Elsassista, olen uneksiva Alsheimista, näkevä sen mielikuvituksessani juuri tuollaisena kuin nyt.
Puutarhojen vyössä yhtyivät kylän punertavat katot.