— Eivät tiedä mitään. Ja siitä syntyy kauhea mellakka, arvaathan sen. Äiti! Iso-isä! Ulrich eno! Toivoin sinua luokseni, Jean, auttamaan minua esteitä voittamaan ja parantamaan haavoja, joita tulen iskemään. Ensiksikin täytyy herra von Farnowin tulla esitellyksi äidille, joka ei häntä tunne… Alsheimissa se ei vielä käy laatuun… Olemme ajatelleet yhtyä eräässä kolmikerroksisessa talossa Strassburgissa… Mutta jos sinä olet minulle yksi vihollinen lisää, niin mitä hyödyttää puhua aikeistani?…
He pysähtyivät. Jean mietti hetkisen, katsellen tasankoa, missä ohra- ja ruispeltosarat, välillään nurmipientareet, levisivät kuin lavea virta. Sitten kohdistui hänen katseensa ja ajatuksensa Lucienneen, joka nostetuin päin, rukoilevana, levottomana, kiihkeänä odotti hänen sanojaan:
— Sinä et voi tietää, miten äärettömästi kärsin. Sinä olet särkenyt kaiken iloni!
— Ystävä-parka, enhän tietänyt rakkaudestasi!
— Ja minä tunnen, ett'ei minulla ole rohkeutta musertaa sinun rakkauttasi.
Lucienne kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Kuinka jalo olet, rakas Jean! Kuinka olet hyvä!
Jean työnsi hänet luotaan ja sanoi surullisesti:
— En siinä määrässä kuin luulet, Lucienne, sillä se osottaisi suurta heikkoutta. Ei, minä en hyväksy sinua. Minä en luota onneesi…
— Mutta sinä ainakin sallit minun vapaasti toimia? Et pane vastaan?
Puolustat minua äidin silmissä?