— Mutta he eivät ole minua halunneet; he eivät minua halua vastakaan, rakkahani! Sitä et ehkä ole ymmärtänyt? He ovat poiskarkottuneet sukulaisineen päivineen, koska isä liittyi saksalaisiin. Perheemme he julistivat pannaan. Johdonmukaisesti olen minä sellainen, jota ei naida. Heidän suvaitsemattomuutensa, heidän ahdas elämänkäsityksensä on tuomioni lausunut. He nimittävät minua: »kaunis Lucienne Oberlé»; mutta ei yksikään niistä, jotka mielihyvällä minua katselevat ja kunnioitusta teeskennellen minua tervehtivät, uskaltaisi uhmata seurapiiriään ja ottaa minua puolisokseen. Minulla ei siis ole valitsemisen varaa, etkä sinä voi minua soimata. Asianlaita on sellainen, että jos tahdon tai en, ei kukaan elsassilainen pyydä minua… Eihän se ole minun syyni… Tiesin, mitä tein, usko pois, kun otin herra von Farnowin.
— Otin?
— No, siinä merkityksessä kyllä, kuin olen sitoutunut. Viime syksynä, mutta varsinkin neljänä viime kuukautena on herra von Farnow lukemattomia kertoja osottanut minulle huomaavaisuutta…
— Hänkö oli ratsain tuolla tiellä kotiintuloni iltana?
— Niin.
— Hänkö viimeksi kävi erään toisen upseerin kanssa sahalla?
— Hän; mutta etenkin olen nähnyt hänet seuroissa Strassburgissa, kun isäni vei minut päivällisiin ja tanssiaisiin… Kuten tiedät, niin ei äiti heikonlaisen terveytensä tähden, mutta varsinkin koska hän inhoaa kaikkea saksalaista, tahtonut seurata minua… Herra von Farnow ei koskaan pysynyt poissa… Tapasin hänet lakkaamatta… Hän voi vapaasti puhella kanssani… Lopuksi, kun hän tuli tänne, oli hän suoraan kysynyt isältäni, oikeuttaisinko minä hänet ensi askeleesen. Ja samana aamuna aamiaisen jälkeen annoin vastata myöntävästi puolestani…
— Isä siis suostui?
— Niin.
— Entä muut?