— Niiden hengen mukaan. Ranskallakin on oma henkensä, jota historia ja selittämätön lapsenvaisto, jonka tapaan itsessäni, ovat opettaneet minun tuntemaan. Ja minä uskon vakaasti, että tämän kansan sekä menneisyydessä että myös sen nykyisyydessä yhtyy tavallista enemmän ylhäisiä hyveitä eli yleviä avuja: jalomielisyyttä, epäitsekkäisyyttä, oikeudenrakkautta, kaunoaistia, hienoutta ja jonkinlaista sankaruutta. Voisin sanoa siitä paljon esimerkkejä! Ja vaikkapa Ranska olisikin niin heikko, kuin te vakuutatte, omistaa se aarteita, jotka ovat maailman kunnia ja jotka siltä ensin ovat ryöstettävät, ennenkuin se ansaitsee kuolla; niiden rinnalla on kaikki muu vähäarvoista. Teidän saksalaistuttamisenne, hyvä herra, heikentää elsassilaisissa tai hävittää heistä noita ranskalaisia hyveitä ja avuja. Ja siksi väitän, että se on kehno teko…
— No hyvä! huusi Fincken. Elsassi kuului oikeastaan Saksalle; se on palannut takaisin meille: me vahvistamme jälleen-omistuksemme. Kukapa ei niin tekisi?
— Ranska! tokaisi Oberlé, ja siksi sitä rakastamme. Se otti maan, mutta se ei ole sortanut ihmismieliä. Me kuulumme sille rakkauden oikeudella!
Vapaaherra kohautti olkapäitään:
— Palatkaa sitten sinne takaisin!
Jean erehtyi huudahtamaan: »Niin teemmekin!» Palvelijat keskeyttivät leivosten tarjoilun kuunnellakseen. Jean jatkoi:
— Yrityksenne on siis mielestäni kehno, koska se on omientuntojen sortoa; mutta se on mielestäni kömpelö teko saksalaiseltakin näkökannalta.
Ihanaa! sanoi rouva Knäpple kurkkuäänellään.
— Teillä olisi kaikinpuolista etua, jos säilyttäisitte alkuperäisyyttämme ja henkistä itsenäisyyttämme, mikäli sitä meille saattaa jäädä. Siinä olisi hyödyllinen esimerkki Saksalle.
— Paljo kiitoksia! huusi joku.