— Ja hyvinkin hyödyllinen! intti nuori mies. Olen kasvanut Saksassa ja olen varma väitteestäni. Enin on minua hämmästyttänyt ja huomiotani herättänyt saksalaisten persoonallisuuden puute, ja se, että he yhä enemmän unohtavat itsenäisyytensä ja häipyvät…
— Varokaa itseänne, nuori mies! keskeytti äkkiä salaneuvos Brausig.
— Ja häipyvät, aioin sanoa, Preussin mahtavuuden tieltä, herra salaneuvos, Preussin, joka raatelee omiatuntoja eikä myönnä elämisen oikeutta muille kuin kolmenlaisille ihmisille, jollaisiksi se heidät muodostaa lapsesta saakka: veronalaisille, virkamiehille ja sotilaille.
Toinen yksityisdosentti pöydän päässä kohousi tuoliltaan.
— Rooman keisarikunta teki samaa, ja se oli Rooman keisarikunta!
Hänen vierustoverinsa jyräytti värisevin äänin:
— Hyvä!
Kaikki läsnäolijat katsahtivat sinnepäin. Puhuja oli Wilhelm von Farnow, joka koko keskustelun ajalla ei ollut muuta sanonut. Ottelun tuimuus oli häntä kiihdyttänyt, kuin olisi häntä persoonallisesti ärsytetty. Se kiihotti muitakin. Herra Rosenblattin käsi puristui nyrkkiin. Professori Knäpple mutisi vimmoissaan, silmälasejaan pyyhkien. Hänen rouvansa naurahteli hermostuneesti.
Silloin kaunis rouva Rosenblatt hymyili sormiellen hienoa helminauhaansa ja sanoi elsassilaiselle herttaisesti:
— Herra Oberlélla on ainakin rohkeutta puolustaa mielipidettään. Ei voi sen suoremmin olla meitä vastaan.