— Missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?
Heidän täytyi puhua hiljaa ja välttää liikkeitä herra Brausigin vieraitten vuoksi, jotka huoneen toisesta päästä pitivät silmällä nuoria miehiä ja koettivat tulkita heidän käytöstään. Heidän mielenliikutuksensa, heidän kiihtymyksensä kuvastui vain silmissä, jotka olivat lähestyneet toisiaan, ja singahtelevissa sanoissa, jotka eivät olleet aiotut kuin yhden kuultaviksi.
Lasiseinän läpi saattoi Lucienne nähdä Farnowin, ja noustessaan sekä kulkiessaan salongin läpi tai ollessaan ihailevinaan kukkakoria, joka oli korkeampi kuin lasiseinän alareunus, hän tutkien katseli upseerin ja veljensä kasvoja.
— Olette sydämen-ihminen, Farnow. Ajatelkaa siis, mitä tulee kodistamme
Alsheimissa, kun tämä epäsovun aihe tulee muiden lisäksi.
—- Minä muutan pois, sanoi upseeri, voinhan saada vaihtaa paikkaa ja jättää Strassburgin.
— Muisto jää meille. Eikä siinä kaikki. Ja onhan siellä nyt jo äitini, joka ei ole myöntyvä.
Kädenliikkeellä osotti Farnow, että hän poistaisi esteen.
— Sitten on iso-isä, jonka Elsass valitsi vastalauseen panijaksi, ja joka ei voi nyt kieltää koko menneisyyttään.
— En ole mitään velkaa herra Philippe Oberlélle, keskeytti Farnow.
Ääni kävi mahtipontisemmaksi: