— Sanon teille edeltäpäin, ett'en ikinä luovu tehdystä päätöksestä. Kun herra von Kassewitz, Strassburgin prefekti ja ainoa elossa oleva sukulaiseni, palaa virkalomaltaan, jonka hän ottaa näinä päivinä, lähtee hän teille Alsheimiin; hän pyytää neiti Lucienne Oberlén kättä sisarenpoikansa puolesta, ja hän saa myöntävän vastauksen, koska neiti Lucienne Oberlé mielellään ottaa minut, koska hänen isänsä jo on suostunut ja koska minä, Wilhelm von Farnow, niin tahdon!
— Epäilyksenalaiseksi vielä jää, tokko olette oikein toiminut…
— Oman tahtoni mukaan, siinä on minulle kyllin
— Miten paljon ylpeyttä on rakkaudessanne, Farnow!
— Sitä on kaikissa teoissani, Oberlé!
— Luuletteko, että olisin siitä erehtynyt? Sisareni miellytti teitä, koska hän on sievä?
— Niin.
— Ja älykäs?
— Niin.
— Mutta myös, koska hän on elsassilainen! Ylpeydessänne näitte hänessä voiton, joka oli saavutettava. Te ette tiedä, että Elsassin naisilla on tapana antaa rukkaset Saksalaisille. He ovat kuningattaria, joita lähelle te kunnianhimoisessa rakkaudessanne ette helposti pääse, kuningattaria, aina maalaistytöistämme, jotka seuroissa kieltäytyvät tanssimasta maahan muuttaneiden kanssa, sisariimme asti, joita harvoin näkee teidän salongeissanne tai teidän käsivarrellanne. Rykmenteissä, joihin joutuisitte, kerskaisitte siitä, että olette saanut Lucienne Oberlén. Ehkäpä se myös olisi hyvä merkki vallanpitäjäin silmissä, eikö totta?