Vanhus, jolle oli täytynyt edeltäpäin ilmoittaa, mitä talossa oli tekeillä, oli saanut tietää totuuden. Eräänä aamuna oli hänen poikansa tullut sairaan huoneeseen. Kiertelyjensä ja sävyisäin sanainsa läpi, joita piti muka kunnioituksen ja säälin ilmaisuina, oli hän antanut kuultaa, että Lucienne ei ollut kylmä erään rakuuna-upseerin, ylhäisen saksalaisperheen pojan, lähestymisille; että rakkaus oli syntynyt itsestään; että hän, Joseph Oberlé, mielipahastaan huolimatta, ei katsonut itsellään olevan oikeutta panna siteitä lastensa vapaudelle; ja että hän toivoi isänkin, rauhaa rakastavana, alistuvan. »Isä», oli hän lopettanut, »te tiedätte hyvin, että vastarintanne on hyödytön ja suorastaan kiusallinen. Teillä on nyt tilaisuus antaa Luciennelle kaunis osotus rakkaudestanne, kuten me itse olemme tehneet; älkää jättäkö sitä käyttämättä.» Vanhus oli viittauksilla kysynyt: »Entä Monique? Onko hän suostunut?» Joseph Oberlé oli tainnut valehtelematta vastata myöntävästi, sillä ero-uhkausta peläten oli vaimo-raukka vielä kerran alistunut. Silloin oli sairas tehnyt lopun poikansa pitkistä jutuista kirjottamalla vastaukseksi kaksi sanaa: »Minä en.»
Samana iltana ilmestyi kuume. Sitä jatkui seuraavana päivänä, ja itsepintaisuudellaan sekä heikontamalla sairasta saattoi se Oberlén koko perheen levottomaksi.
Siitä päivästä lähtien oli aamuin, illoin Philippe Oberlén vointi talon puheenaineena. Kyseltiin Monique-rouvalta, kyseltiin Jeanilta, jotka vanhus otti vastaan, vaikk'ei muita. »Kuinka hän jaksaa? Palaavatko voimat? Onko hän vielä täydessä tajussaan?» Jokaisen mieltä kiinnitti se, mitä tapahtui »tuolla ylhäällä», siinä huoneessa, josta vanha taistelija, jo puoliksi eläväin joukosta kadonneena, yhä vielä hallitsi epäsopuista perhettään ja piti sitä itsestään riippuvana. Kaikki lausuivat ilmi pelkojaan. Kuinka paljon salaisia suunnitteluja, mitä erilaisia ajatuksia kätkeysikään tuon nimen varjoon, joka syystä oli heidän huulillaan!
Jeankin odotti taudinpuuskauksen käännettä levottomuudella, jonka aiheuttajana ei ollut ainoastaan rakkaus vanhukseen. Selvityksen jälkeen, joka oli tapahtunut hänen ja Luciennen välillä ja varsinkin salaneuvos Brausigin iltakutsujen perästä, oli sydämellisyys kadonnut veljen ja sisaren suhteesta. Lucienne esiintyi niin herttaisena ja hyväntahtoisena, kuin taisi, mutta Jean oli kylmä hänen lähestymisilleen. Niin pian kuin työ ei pidättänyt häntä tehtaassa, pakeni hän kodista milloin kedoille, minne vuoden ensimmäisen sadon, heinän, korjuu, oli koonnut kaiken Elsassin talonväen, milloin juttelemaan ystävikseen muuttuneiden naapurien, Ramspacherien, kanssa, kun nämä pimeän tullen palasivat tasangolta, ja toivo nähdä tiellä Xavier Bastianin tytärtä, se se oli, joka silloin johti hänen askeliaan. Mutta vielä useammin nousi hän Heidenbruchiin. Ulrich herrasta oli tullut hänen uskottunsa, ja samalla oli Jean antanut hänelle tehtävän. Hän oli sanonut: »Minulla ei ole enää toivoa saada Odilea. Sisareni naimisliitto estää omani. Mutta voinhan kuitenkin kysyä sen mieltä, jolle olen rakkauteni tunnustanut. Tahdon päästä varmuuteen siitä, mikä nyt jo särkee sydäntäni, vaikka se minulle on vasta vain pelko. Kun herra Bastian on saanut tietää, että Lucienne on herra Farnowin morsian tai että hän tulee siksi, — ja se tapahtuu kyllä pian, jos iso-isä toipuu, — silloin menkää hänen luokseen ja puhukaa hänelle puolestani; hän on vastaava teille, tuntien asian. Sitten kerrotte minulle, kieltäytyykö hän ikinä antamasta tytärtään Farnowin langolle vai vaatiiko hän koetusaikaa, — minä suostun siihen, vaikka se olisi kuinka pitkä! — vai rohkeneeko hän, — jota muuten en luule, — olla välittämättä hälinästä, jonka sisareni naimisliitto tulee herättämään.»
Ulrich herra oli luvannut.
Keskivaiheilla elokuuta katosi Philippe Oberléta riuduttuva kuume. Vastoin lääkärin luuloa palasivat voimat sangen nopeasti. Pian oli varmaa, että sairaan vankka ruumiinrakennus oli voittava taudinpuuskan. Ja aselepo, jota Joseph Oberlé oli pitänyt isänsä suhteen, päättyi. Vanhusta, joka oli palannut kuoleman hylkäämän sairaan surulliseen asemaan, alettiin kohdella kuten muita, säälittä.
Mitään uutta kohtausta ei sattunut isän ja pojan välillä. Kaikki kävi ilman melua. 22 p:nä Elokuuta, kun he päivällisen jälkeen istuivat salissa, jonne Victor juuri oli kantanut kahvin, sanoi tehtailija vaimolleen:
— Isä on nyt parantumaan päin. Ei ole enää syytä viivyttää herra von Kassewitzin käyntiä. Ilmotan siis sinulle, Monique, että se tapahtuu näinä päivinä. Tee niin hyvin ja anna isälle tietoa siitä, koska sinä olet ainoa, joka häntä voi lähestyä. Ja on tärkeää, että kaikki täällä käy säännöllisesti, ilman että millään on yllätyksen tai pettymyksen leimaa. Oletko samaa mieltä?»
— Et siis tahdo vielä siirtää tätä käyntiä?
— En.