Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan, lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä, uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään uhrauksensa.
XIII.
OBERNAIN VALLEILLA.
Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan. Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta vuosisadalta, kuudenneltatoista.
Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:
— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!
Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta 1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä. Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.
Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet, olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.
Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia, kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden väliltä näkyi sininen tasanko.
Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta toisella jo vähemmän, hän virkkoi: