— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin menettelynne miltei sankarillinen.
Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.
— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa, etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään kieltämään oman itseni.
Hän ei ajatellut olla julma.
— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.
— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen käsitätte.
Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.
— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.
Ja hetken epäröityään hän jatkoi:
— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät suostumaan tänne tulemaan… tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö totta?