Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen äitinsä. Tämä ei epäröinyt.
— Niin on, sanoi hän.
— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?
— Kyllä, kohta.
— Herra von Farnowin läsnäollessako?
— Niin.
Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.
— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista, että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?
Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.
— Oi Lucienne!