— Ei… En sitä luullutkaan… Onko asia tärkeä?
— On.
— Ja koskee minua?
— Ei, ei sinua.
Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin, jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita. Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle tytölle.
Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus, kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:
— Kiitän teitä, rouva.
Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää iloa hänen sinisissä silmissään.
Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.
Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean päällikön edessä.