— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän.
Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.
Farnow kumarsi uudelleen.
— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne, uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette, puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään kiitollisuuden velassa… mutta myös, etten kanna teitä kohtaan epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille huolen, joka minua kalvaa…
Hän epäröi hetkisen ja sanoi:
— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von
Kassewitz oli luonamme…
— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin…
Hän naurahti.
… tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on vain enoni.
— Te että tiedä vielä, että vihansa vimmassa ja suunnattomassa surussaan appeni ensi kerran pitkäin vuosien perästä sai takaisin puheenlahjansa. »Mene! Mene!» huusi hän Jeanille. Minä kuulin nuo sanat. Juoksin paikalle. No niin, herra, enemmän kuin Philippe Oberlén näkeminen, kun hän tunnottomana makasi salin matolla, vaikutti mieleeni poikani ilme ja varmuus siitä, että silloin, juuri silloin hän oli päättänyt totella ja jättää Elsassin!
— Oh! sanoi Farnow, sepä olisi paha, se!