Hän vilkaisi sorjaan Lucienneen ja näki, että tämä kieltävästi pudisti vaaleaa päätään.
— Niin, pahahan se olisi, sanoi äiti ymmärtämättä Farnowin ajatusta. Miten surulliset olisivat vanhuuteni päivät säröisessä kodissa ilman tytärtäni, jonka te minulta ryöstätte, ilman poikaani, joka lähtisi pois!… Teitä ehkä hämmästyttää, että minä kerron teille tämänkaltaisesta huolesta?…
Farnow teki kieltävän liikkeen.
— Nähkääs, jatkoi äiti vilkkaammin, en voinut tässä asiassa toivoa keltään neuvoa, en apua. Ymmärrättekö? Kenen puoleen kääntyä? Miehenikö? Hän kiivastuisi; kohta ryhtyisi hän toimiin ja panisi voimat liikkeelle, ja viikon päästä saisimme kuulla, että Jean on sijoitettu johonkin keisarikunnan pohjoisista tai itäisistä rykmenteistä… Veljellenikö? Hän pikemmin yllyttäisi poikaani jättämään Elsassin… Kuten huomaatte, herra, olette te ainoa, joka jotain voitte vaikuttaa…
— Ja millä tavalla erittäin, rouva hyvä?
— Ah, monella… Jean lupasi minulle astua rykmenttiin. Te voitte säästää hänet vastaanotosta, jota hän yhä pelkää, voitte luvata hänelle suojelustanne, hankkia tuttavia, tovereita, voitte puhua hänelle. Tehän olette hänet tuntenut jo pitkän aikaa. Te voitte estää häntä vaipumasta synkkiin mietteisiinsä ja panemasta toimeen aikeitaan, jos hän uudelleen joutuisi kiusaukseen…
Luutnantti oli seisonut levottoman näköisenä, kulmakarvojaan rypistäen.
Viimeiset sanat kuultuaan muuttui hänen ilmeensä.
— Lokakuun ensi päivään on teillä poikanne lupaus. Sen jälkeen otan minä pitääkseni hänestä huolen.
Sitten juolahti hänelle äskeinen ajatuksensa uudelleen mieleen, ja sitä kokonaan ilmilausumatta hän mutisi itsekseen:
— Niin, se on kovin paha juttu… se ei saa tapahtua.