Äiti sulki silmänsä; häntä tukehdutti ja povi aaltoili.
— Jumalan kiitos!… Minulla on siis hiukkasen toivoa! Sallikaa minun itkeä. Kaipaan sitä todella.
Kädellään viittasi hän huonetta eteisen toisella puolen. Ovi sinnekin oli auki ja valoa tuli suuresta ikkunasta, jonka takaa näkyi puu.
Farnow taivutti kookasta vartaloaan ja antoi Luciennelle merkin, että seuraisi häntä. Ja nuori tyttö meni saman huoneen poikitse, missä hänen esi-isänsä olivat eläneet niin syvästi Elsassiansa rakastaen.
Rouva Oberlé kääntyi pois; aivan ikkunan ääressä istuen hän nojasi otsaansa samoja ruutuja vasten, joiden läpi hän lapsena oli katsellut raekuuroja ja jääkukkasia ja aurinkoa ja sadetta ja kesätunnelmasta väreilevää ilmaa, ja koko Elsassia. »Odile! Odile Bastian!» toisteli vaimo-raukka. Äidin mieleen kuvastui kirkas-ilmeinen nuori tyttö, hänen hymyilynsä, hänen pukunsa, hänen kotinsa tuolla Alsheimin laidassa, kokonainen runollisen kaunis kuva täynnä sydämen puhtautta, ja voimansa ponnistain hän tarrautui siihen kiihkeästi kiinni unohtaakseen tuon toisen rakkauden, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. »Miksikähän ei Jean ole uskonut minulle aikeitansa?» hän ajatteli. »Tämähän sovittaa minut tuon toisen suhteen. Se antaa minulle varmuutta: Jean ei jätä meitä, koska siteistä vahvin kiinnittää hänet kotimaahan… Kenties meidän aikaa voittain onnistuu murtaa mieheni vastarinta… Olen saava hänet ymmärtämään, minkä uhrauksen Jean ja minä teemme suostuessamme tuohon saksalaiseen…»
Mutta viereisestä huoneesta, — sen ainoana kalustona olivat ne kaksi tuolia, joilla Farnow ja Lucienne istuivat: Lucienne nojasi kyynäspäätään avonaisen ikkunan laitaan, ja luutnantti istui hiukan kumarassa, katseli tyttöä ja puhui tavattoman kiihkeästi, — niin, viereisestä huoneesta kuului joskus naurua. Se koski rouva Oberléhen, mutta hän ei liikahtanut. Lohdullisena väikkyi yhä Luciennen esiinloihtima kuva hänen edessään Elsassin ketojen sammuvassa sinessä.
Wilhelm von Farnow jutteli sillä välin, käyttäen hyväkseen lyhyeksi arvaamaansa aikaa, jolloin hänen oli sallittu tutustuttaa Luciennea itseensä. Tyttö kuunteli, ja hänen katseensa kulki uneksivana ja kuin hajamielisenä kattoa, mutta itse asiassa oli hän tarkkaavainen ja täydensi vastauksiaan hymyilyllä tai merkitsevästi huuliaan nyrpistäen.
Saksalainen puheli: »Te olette loistava vallotus. Teistä tulee rykmentin upseeriston kuningatar. Onhan siellä jo eräs ranskalaissukuinen nainen, mutta hän on Itävallassa syntynyt ja ruma. Sitten on siellä eräs itaalialainen, ja onhan siellä myös saksalaisia ja englantilaisia. Teissä, neiti, on kaikki ne ominaisuudet, jotka on heidän kesken siroteltu ja jaettu: kauneutta, älykkyyttä, saksalainen sivistys ja ranskalainen alkuperä… Kun olemme naimisissa, esitän teidät Berliinin seurapiireissä… Miten olettekin saattanut kasvaa Alsheimissa!…»
* * * * *
Luciennen luonne oli enemmän ylpeä kuin hellä, ja moiset imartelut häntä miellyttivät.