Samoihin aikoihin, käyttäen hyväkseen Joseph Oberlén poissaoloa, tämän kun oli täytynyt lähteä Barrin seuduille, tuli Ulrich herra sisarenpoikansa Jeanin luo.
Päivät lähestyivät, jolloin nuoren miehen oli mentävä kasarmiin. Hänelle täytyi siis ilmottaa epäonnistuneesta käynnistä Odile Bastianin isän luona. Kauan epäröityään, tuntien, että helpompi olisi lähteä sotaan kuin särkeä nuoret rakkaudentoiveet, oli Ulrich eno tullut sisarenpojan luo ja sanonut hänelle kaikki. Tunnin verran he jo olivat jutelleet, tai pikemmin eno yksin oli puhunut ja koettanut lohduttaa Jeania, joka hänen nähtensä päästi surunsa valloilleen ja itki vapaasti.
— Itke, lapseni, sanoi eno. Nyt juuri äitisikin on läsnä Luciennen ja tuon toisen ensi kohtaamisessa. Tunnustanpa, etten häntä ymmärrä. Itke, mutta älä anna masentaa itseäsi. Huomenna tarvitset urheutta. Ajattele, että kolmen viikon päästä olet kasarmissa. Ei heidän pidä nähdä sinun itkevän. No niin, vuodet vierivät, sinä palaat luoksemme, ja kukapa tietää…
Jean pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi päättävästi:
— Ei, eno.
— Mitä, eikö?
He istuivat jälleen kumpikin sohvannurkkauksessaan, aivan kuin viime talvena, jolloin he tässä samassa paikassa olivat niin iloisesti puhuneet tulevaisuudesta. Ulkona teki päivä laskuaan, mutta oli vielä valoisaa ja lämmin. Äkkiä tapasi Ulrich herra Jeanin surullisilla kasvoilla tuon saman pontevan ilmeen, joka kerran oli niin elävästi ja miellyttäen häneen vaikuttanut. Noissa Vogeesien värisissä silmissä välähteli rypistyneitten kulmakarvain alla. Ja kuitenkin oli silmäterä liikkumaton.
— Ei, toisti Jean. Teidän täytyy saada tietää, teidän ja erään toisen, jolle aion sen sanoa: minä en suorita täällä sotapalvelustani.
— Missä sitten?
— Ranskassa.