— Millä äänellä sen sanot! Oletko tosissasi?
— Ei mikään voi olla sen todempaa.
— Ja sinä lähdet heti?
— En, sotaväkeen astuttuani.
Ulrich herra nosti kätensä ilmaan:
— Oletko hullu? Silloin kun se on vaikeinta ja vaarallisinta! Hullu olet!
Hän alkoi mittailla ikkunan ja peräseinän väliä. Kiihdyksissään hän teki rajuja liikkeitä, mutta muisti samalla puhua puoliääneen, peläten jonkun talonväestä kuulevan.
— Miksi vasta sitten? Sillä, totta tosiaan, sehän ensin mieleen juolahtaa moista kuullessa. Miksi?
— Olin aikonut lähteä ennen rykmenttiin astumistani, sanoi nuori mies vakavasti. Mutta äiti aavisti jotain sinne päin. Hän otti minulta lupauksen, että menisin kasarmiin. Siis menen. Älkää koettako saada minua muuttamaan mieltäni. Se on järjetöntä, mutta minä olen luvannut.
Ulrich herra kohautti olkapäitään: