— Schirmeckiin, ajattelisin, vai kuinka?
— Ei, se on liian lähellä rajaa ja liian huomattu asema. Sinun sijassasi astuisin junasta edellisellä asemalla, Russ-Hersbachissa.
— Hyvä. Sieltä lähden edeltäpäin tilatuilla vaunuilla aina
Grand-Fontaineen asti, sitten heittäydyn metsään.
— Me heittäydymme, tarkotat kai!
— Te tulette siis?
Miehet katsahtivat toisiinsa ylpeinä toinen toisestaan.
— Hitto vie! jatkoi Ulrich herra, se hämmästyttää sinua. Sehän kuuluu minun ammattiini. Maankiertäjä kuin olen, menen minä ensin tutkimaan aluetta; sitten kun tunnen metsän, niin että yölläkin osaan siellä kulkea, ilmotan sinulle, onko tuuma hyvä, ja sovittuun aikaan tapaat minut. Katso, että olet matkailijaksi varustettu: pehmoinen hattu, säärystimet eikä rahtustakaan tavaraa.
— Tietysti.
Ulrich herra silmäili vielä kerran sorjaa Jeania, joka oli ijäksi jättämäisillään Oberlén ja Biehlerin perheen kotiseudut ja esi-isiensä maan.
— Kuinka surullista se sentään on vaarojen viehätyksestä huolimatta!