— Joutavia! sanoi Jean, koettaen hymyillä, saanhan nähdä Reinin alku- sekä loppujuoksussaan, siellä, missä se vapaana virtaa.
Ulrich herra syleili häntä.
— Rohkeutta, lapseni, ja näkemiin asti! Älä anna aavistaa aikeitasi!
Kelle toiselle aiot ilmottaa niistä?
— Herra Bastianille.
Eno suostui siihen; ja seisoessaan jo kynnyksellä hän osotti viereistä huonetta, jota Philippe Oberlé ei enää koskaan jättänyt:
— Tuo raukka tuolla! Hän on sentään, niin puolinainen kuin onkin, enemmän kunnioituksen arvoinen, kuin muut kaikki yhteensä! Jää hyvästi, Jean!
* * * * *
Kului muutamia tunteja, ja Jean istui tapansa mukaan toimistossa. Mutta hän oli niin hajamielinen, että kaikki työ oli mahdoton. Kun käskynalaiset, joilla olisi ollut hänelle puhuttavaa, sen huomasivat, ei yksi päällysmiehistä voinut olla sanomatta kirjureille, jotka olivat saksalaisia, kuten hän itsekin:
— Saksalainen ratsuväki tekee täällä tuhojaan: herra on puolihullun näköinen.
He nauroivat kaikki hiljaa yhteisestä isänmaallisesta tunteesta.