Sitten soitettiin päivälliselle. Jean pelkäsi tavata äitiään ja Luciennea. Jälkimmäinen, joka juuri oli saliin astumaisillaan, pidätti Jeanin ja puolihämärässä syleili häntä hellästi, rintaansa vasten puristaen. Kuten kaikkien kihlattujen, tarkotti hänenkin syleilynsä hänen tietämättään hiukan erästä toista. Mutta ajatus kumminkin kohdistui Jeaniin. Lucienne kuiskasi:
— Sain tavata häntä kauan Obernaissa. Hän miellyttää minua suuresti, sillä hänessä on ylpeyttä, kuten minussa. Hän lupasi minulle suojella sinua rykmentissä. Mutta ei puhuta hänestä pöydässä, eikö niin? Se on parempi. Äidin käytös oli sopiva. Ihmisparka liikutti minua. Hän ei jaksa enää… Rakas Jean, minun täytyi häntä rauhottaa ilmaisemalla salaisuutesi, ja minä sanoin, ett'et jätä Elsassia, koska rakastat Odilea. Annatko anteeksi?
Hän pisti kätensä veljen kainaloon, ja lähtiessään eteisestä ruokasaliin, missä herra ja rouva Oberlé jo istuivat, hän sanoi hiljaa:
— Rakas ystävä-parka, tässä talossa on toisen ilo toisen suru.
Katsohan: minä yksin olen onnellinen!
Päivällinen oli lyhyt. Heti sen päätyttyä vei herra Oberlé tyttärensä biljaardisaliin kyselläkseen häneltä jotain. Äiti jäi hetkeksi pöytään poikansa viereen, joka oli nykyjään hänen vierustoverinsa. Niin pian kuin hän oli yksin hänen kanssaan, katosi pakotettu ilme kuin harso hänen kasvoiltaan. Äiti kääntyi lapseensa, katseli häntä ihaillen, hymyili hänelle ja sanoi luottavalla äänellä, joka oli hänelle niin omainen:
— Rakkahani, en jaksa enää! Olen murtunut ja minun täytyy vetäytyä syrjään. Mutta tahdon tunnustaa sinulle, että äskeisten kärsimysteni kesken tunsin iloa. Ajattelehan, että siihen asti, niin, aivan totta, luulin sinun jättävän meidät!
Jean hypähti pystyyn.
— Oi enhän enää sitä usko! älä pelkää!… Olen saanut varmuutta… Sisaresi kertoi salaisuutena, että kerran saan pienen elsassilaistytön miniäkseni… Se teki minulle niin hyvää!… Ymmärrän kyllä, että kesken tätä tapausten paljoutta et ole minulle mitään vielä ilmaissut… Ja onhan se vielä niin uutta, eikö niin? Miksi vapiset?… Sillä usko minua, Jean, en minä nyt sinulta mitään vaadi ja pelostani olen täysin päässyt… Rakastan sinua niin paljon!…
Hänkin syleili Jeania, hänkin puristi häntä rintaansa vasten. Mutta hänen sydämessään ei piillyt muuta rakkautta kuin se, minkä hän toi ilmi. Hän muisteli lastaan, kuinka se vielä makasi kätkyeessä, muisteli menneitä öitä ja kuluneita päiviä, huoliaan, unelmiaan, vaalintaansa, rukouksiaan lapsensa puolesta, ja hän ajatteli: »Kaikki tuo ei ole mitään sen rinnalla, mitä vielä ja aina tahtoisin hänen tähtensä tehdä.»
Kun äiti oli mennyt ja Jean oli kuullut hänen aukaisevan oven sairaan iso-isän luo, jolle äiti ei koskaan heittänyt sanomatta hyvää yötä, niin hän nousi ja läksi ulos. Hän kulki peltotietä Bastianin taloa ympäröivälle puistikolle ja sinne piiloutuneena jäi hetkeksi katselemaan valoa, joka tunkeutui suuren salin ikkunaluukkujen välitse.