Kuului vuorotellen puhuvia ääniä. Hän tunsi niiden soinnun, vaikk'ei sanoja erottanut. Säännöllisten väliaikain takaa äänet kaikuivat hitaina ja Jeanin mielestä surullisina. Hän joutui kiusaukseen kiertää muutamia metrejä talon etusivua ja astua sitten päättävästi saliin. Hän ajatteli: »Nyt kun olen päättänyt elää poissa Elsassista, nyt kun he ovat minut hyljänneet isäni valitseman aseman ja Luciennen avioliiton tähden, ei minulla enää ole oikeutta kysyä mitään Odilelta… Minä lähden saamatta tietää, kärsiikö hän, kuten minä… Mutta enkö voisi tavata häntä vielä viimeisen kerran hänen kodissaan, kun ilta on sulkenut heidät kaikki kolme sydämelliseen tunnelmaansa? En kirjottaisi hänelle, en koettaisi hänelle puhua; mutta saisin hänet nähdä, veisin hänestä muassani viimeisen muiston, ja hän aavistaisi, että olen ainakin säälin arvoinen.»
Mutta hän epäröi kuitenkin. Tänä iltana hän oli liian onneton, liian heikko. Ennen lokakuun ensimmäistä olisi hänellä kai aikaa vielä palata? Askeleita lähestyi puutarhan puolelta. Jean katsahti vielä kerran kapeaan valojuovaan, joka yön läpi loisti salista, missä Odile valvoi. Ja hän läksi pois.
XIV.
VIIMEINEN ILTA.
Viimeinen ilta oli käsissä. Yöjunalla oli Jeanin määrä lähteä Obernaista Strassburgiin ollakseen seuraavana aamuna säädettyyn aikaan, kello seitsemältä, Pyhän Nikolain kasarmissa. Huoneessa, jonka rouva Oberlé kuukausi sitten oli vuokrannut vastapäätä Pyhän Nikolain kasarmia, milt'ei Balayeurs-kadun keskustassa, odotti Jeania, kahdelle tuolille kokoonpantuna, sinikeltainen sotilaspuku, joka vapaaehtoisten tapaan oli tilattu strassburgilaiselta räätäliltä.
Päivällisen jälkeen oli Jean sanonut äidilleen:
— Sallinette minun lähteä yksin kävelemään? Jättäisin jäähyväiset
Alsheimin maille, joita en nyt niin pitkiin aikoihin saa nähdä.
Äiti oli hymyillyt. Ja Joseph Oberlé oli vastannut:
— Minua et sitten enää tapaa, ystäväni. Huomenna, lokakuun ensimmäisenä, on maksupäivä, ja minun on työskenneltävä toimistossani. Ja sitä paitsi en rakasta turhia helliä kohtauksia. Hitto vie, kahteen kuukauteen et niinkään helposti saa lomaa, myönnänhän sen, mutta sitä tyytyväisempi olet sitten päästössäsi kotiin. No, syleilehän minua!
Sydämellisemmin kuin itsekään olisi uskonut oli Jean häntä syleillyt ja lähtenyt Luciennen huutaessa raikkaalla äänellään hänen jälkeensä: »Näkemiin asti!»