Yö oli omituisen kostea. Ei pilvenhattaraakaan. Oli uusikuu, tähtiä miljoonittain; vaan taivaan ja maan välillä levisi usvaharso, joka tosin ei ollut valon tiellä, mutta se hajotti sen, niin ett'ei missään ollut syvää varjoa, ei missään täysin kirkasta. Perlamohohteinen utukehä ympäröi esineet. Ilma tuntui lämpimältä hengittää. »Kuinka on Elsassini suloinen!» kuiskasi Jean aukaistuaan kasvitarhan portin ja seisoessaan kylän takalistossa, missä hänen edessään tasanko lepäsi kuun uneksivassa hohteessa, jonka silloin tällöin omena- tai pähkinäpuun pyöreä varjo katkaisi. Ääretön kaipaus nousi maasta, jonka syksyn ensi sateet olivat läpitunkeneet. Viljelysmaiden tuoksua sekaantui sänkipeltohajuihin ja huippuunsa kehittyneen kasvikunnan voimakkaisiin lemuihin. Vuoristosta puhalteli lempeä tuuli kantaen laaksoon siemenpölytuoksua männyistä, lakastuvista mintuista ja vadelmapensaista ja mustikanvarsista ja katajoista, jotka olivat polkeutuneet kulkijain ja karjan jalkoihin. Jean hengitti Elsassinsa lemuja ja hän luuli tuntevansa suloista tuoksua pien että Florimont-vuorelta Colmarin läheisyydessä, missä »yönsoihtu» kukostaa. Ja hän ajatteli: »Viimeisen kerran! Ei koskaan, koskaan enää!»
Säkeniä ei noussut katoilta, jotka kohosivat vasemmalla puolen nuorukaisen kulkemaa polkua. Ne olivat kuin kirkon ympärille veljellisesti yhteenliittyneitä käsiä, ja Jean taisi mielessään kuvitella kunkin suojissa jonkun tutun tai ystävän asustavan. Näitä hän vaeltaissansa hetken mietti. Mutta nähtyään peltojen keskellä harmaan, suuren lehdon, johon Xavier Bastianin talo kätkeysi, haihtuivat kaikki muut ajatukset. Saavuttuaan ylös arentitalolle, missä vanhempi Ramspacherin pojista oli hänelle sanonut: »Grand-Fontainen luona on paras mennä rajan yli», hän kääntyi kirsikkapuukujaan. Ja hän muisti kaikki vielä ja löysi valkoisen ristikkoportin. Ei ollut ketään näkyvissä. Mutta mitäpä siitä! Jean aukaisi veräjän, hiipi ruohoista tienreunaa, tiheästi kasvavien puiden vieritse, aina suuren, valaistun salin ikkunan alle ja saapui sitten talon kierrettyään Alsheimin kylän puoleiselle ovelle.
Hän odotti hetkisen, astui sitten eteiseen ja aukaisi oven isoon huoneeseen, missä Bastianin perhe joka ilta oli koolla.
Siellä he istuivat kaikki kolme lampun valossa, aivan niinkuin Jean oli mielessään kuvaillut. Isä luki sanomalehteä; toisella puolen ruskeaa pöytää, joka oli täyteen läjätty valkoista, auki levitettyä palttinaa, istuivat molemmat naiset, ommellen nimikirjaimia lautasliinoihin, joiden oli määrä kadota rouva Bastianin liinavaatekaappiin. Ovi oli auennut hiljaisesti; ainoastaan kankainen ovilista hankasi parkettilattiaa vasten. Mutta sekä talon ympäristössä että sisällä huoneissa oli niin rauhallista, että kaikki käänsivät päätään ja silmiään siristäen katselivat, ken sisään astui.
Herra Bastian näytti hetken epävarmalta ja Jeankin epäröi. Ensi katseensa sattui Odilen kasvoihin. Hän huomasi, että tyttö oli kärsinyt, kuten hän itse, että Odile ensimmäisenä ja hän yksin oli tuntenut tulijan, huomasi, miten hän kalpeni, miten tuska pysähdytti kohonneen käden, tukahutti hengityksen, jäykisti katseen.
Kangas, jota Odile ompeli, solui kädestä, ilman että hän edes liikahti sitä nostaakseen.
Ehkäpä herra Bastian siitä tunsi vieraan. Liikutus hänet heti kokonaan valtasi.
— Mitä? kysyi hän lempeästi, sinäkö, Jean? Eikö kukaan saattanut sinua sisään?… Mitä haluat?
Hän laski hitaasti lehden pöydälle yhäti tarkastellen läpi huoneen hämärän nuorukaista, joka seisoi vielä samalla paikalla, parin askelen päässä ovesta.
— Tulin jättämään jäähyväiseni, sanoi Jean.