Mutta ääni oli niin tuskaa täynnä, että herra Bastian ymmärsi hänelle jotain outoa ja surullista tapahtuneen. Hän nousi, sanoen:
— Niin, tosiaankin, huomenna on lokakuun ensimmäinen… Sinä lähdet kasarmiin, poika-parkani… Sinulla on varmaan jotain puhuttavaa minulle?
Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä. Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä miehet muodostivat epäselvän ryhmän.
— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian.
Siksi rohkenin tulla.
Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.
— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?
— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän sen.
— Jätät sen?
— Niin, ylihuomenna.
— Minne lähdet?