— Niin säilytäkin salaisuutesi.
Hiljemmin lisäsi hän:
— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe toisianne…
Jean nyykäytti päätään ikäänkuin sanoen: »Niin, halusin nähdä häntä.»
— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!… Seiso tuossa olkani takana…
Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!
Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.
— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua… En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt… Mutta kunnioitan sinua, olen sinua muistava…
Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta. Häntä värisytti ja huumasi… Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö hän siis lähtisi… hetken päästä hän olisi poissa… eikä enää palaisi Alsheimiin.
— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.