Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään… Sieltä kuuluivat hänen nopeat askelensa.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä jotain!
Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat.
— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!
Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon nurkkauksessa.
— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.
Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa. Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi siihen.
— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te lähdette!
Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja pakeni, kadoten seinämän taa.