TULO RYKMENTTIIN.
Neljännestä vailla seitsemän kulki Jean Oberlé, lyhyeen takkiin ja pyöreään lakkiin puettuna, entisen ranskalaisen Pyhän Nikolain kasarmin tiilitallien viertä. Kasarmi on rakennettu luostarin paikalle, ja saksalaiset nimittävät sitä nykyjään: »Nikolaus-Kaserne.» Jean saapui rautapeltillä vuoratulle sisäänkäyntiportille, josta ainoastaan keskiosa oli auki, tervehti aliupseeria päävartiossa, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja lähestyi ryhmää vapaaehtoisia, kahtatoista nuorta miestä, jotka näkyivät pihan toisessa päässä, merenvihreäksi maalatun seinän vierustalla, milt'ei kellon kohdalla, joka koristaa kolmikerroksista, mahtavaa fasaadia. Arkipukuisia ratsumiehiä taivaansinisessä, keltasaumaisessa sotilastakissaan, mustissa housuissa ja litteä lakki päässä kulki pitkin ja poikki pölyistä, tasaista, avaraa pihamaata. Ratsumies-osasto, rivissä vasemmalla pitkin tallin sivua, odotti keihäät olalla upseerin käskyä liikkeelle lähteäkseen.
— Herra kersantti, sanoi Jean, lähestyen ylpeän ja suojelevan näköistä aliupseeria, jonka puku oli ylen hieno, mutta naama jokapäiväinen, ja joka odotti Jeania vapaaehtoisten joukon luona. Olen tämänvuotisia vapaaehtoisia!
Aliupseeri pitkine, mustine viiksineen, joita hän alituisesti peukalolla ja etusormella veti ja nosteli, kysyi Jeanin suku- ja ristimänimeä sekä vertasi sitä suku- ja ristimänimiin listalla, mikä hänellä oli kädessä.
Rinta pullollaan, salaa arastellen vastaanottamiaan nuorukaisia, joita hän arvosteli rikkaiksi, halukkaana miellyttää heitä, ja peläten, ett'ei sitä vain heille näyttäisi, hän katseli kiireestä kantapäähän vapaaehtoista, joka häntä puhutteli, aivan kuin olisi hän etsinyt tässä elsassilaisessa siviilimiehessä ruumiinvikaa, jotain virhettä, vaikkapa syylääkin, jotain, joka olisi ollut naurettavaa aliupseerin silmissä. Tutkistelunsa päätettyään hän lausahti:
— Asettukaa muiden joukkoon!
Nuo muut olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia, joita vaihtelevista tyypeistä päättäen oli kertynyt joka haaralta keisarikunnasta. Sotilaspukuun pukeutuessaan olivat he laittautuneet hienoiksi näyttääkseen vapaaehtoisille tovereilleen ja kasarmin sotamiehille, että he siviilielämässä olivat rikkaiden perheiden nuorukaisia. Saappaat välkkyivät, keltaiset tai punaiset hansikkaat olivat kiiltonahkaa, kaulaliinat taidolla solmitut ja kallisarvoisella neulalla kiinnitetyt. Kukin esitti itsensä tuleville tovereilleen, sanoen: »Saanko luvan esittää itseni; nimeni on Fürbach; nimeni on Blossmann.» Jean ei tuntenut ainoatakaan. Hän tyytyi kumartamaan, nimeään ilmaisematta. Mitäpä hän, jonka ei tarvinnut olla heidän kumppaninaan kuin tämän ainoan päivän!
Ja hän pysytteli vasemmalla joukosta, mieli kaukana Pyhän Nikolain kasarmista, sillä välin kuin hänen ympärillään moneen kertaan kuiskailtiin: »Kuka on tuo? Eikö hän liene elsassilainen?» Muutamat hymyilivät iloista, kevyttä hymyä; mutta toisaalla käytiin varovaksi: syntyi kuin äänetöntä kilpailua eri rotujen välillä, vartalot ojentuivat, ja siniset, ankarat silmät tähystivät rävähtämättä vastatulleeseen.
Saapui vielä kaksi vapaaehtoista. Kello soi, ja kersantti marssi viidentoista nuorukaisensa etupäässä sisään suuresta holviovesta kasarmirakennuksen keskikohdalla ja nousi toisen kerroksen saliin, missä lääkärintarkastuksen oli määrä tapahtua. Kello kahdeksan olivat vapaaehtoiset uudelleen koossa pihalla, mutta eivät enää mielin määrin ryhmittyneinä, vaan kahdessa rivissä ja kersantin tarkemman valvonnan alaisina. Odotettiin päällikköä. Jeanin vierustoverina vasemmalla oli eräs tehtailijan poika Freiburgista, kookas, parraton, vilkassilmäinen nuorukainen, jolla oli kasvot kuin valkoverisellä lapsella, mutta kahden arven rumentamat, joista toinen nenän, toinen oikean silmän kohdalla, muistoja ylioppilaskaksintaisteluista. Kun hän huomasi Jeanin hiljaiseksi ja miettiväksi, luuli hän tämän arastelevan uutta ympäristöään ja tarjoutui kohta oppaaksi. Sillä välin kuin elsassilainen kädet selän takana ja kalpeat, vakavat kasvot ristikkoporttiin kääntyneinä katseli strassburgilaisia, jotka kulkivat kadulla lokakuun päivänpaisteessa, ponnisteli vierustoveri kiinnittääkseen hänen huomionsa kasarmin yksityisseikkoihin ja henkilöihin.
— Erehdyitte, kun ette tehnyt kuten minä; minä näet toimitin itseni esitellyksi muutamille upseereille. Tunnenpa useita ylhäisempiä majottajiakin. Nähkääs, tuo aliupseeri tuolla, joka juuri tulee tallista, on Stübel: suursyömäri, suurjuomari, hyvä mies muuten; tuo toinen, joka katselee meitä pihan toisesta päästä, tuo pieni punaviiksinen — näettekö? — on nimeltään Hamm, inhottava ihminen… tunnetteko hänet?