— Tunnen.
— Hiljaa! komensi kersantti. Asentoon!
Hän astui itse kymmenen askelta eteenpäin ja pysähtyi pystyssä päin, molemmat käsivarret pitkin ruumiin sivuja, vasen käsi pidellen sapelia kahvan alapuolelta.
Hän oli huomannut upseerin harmaaseen kauhtanaan kiedottuna lähenevän reippain askelin, ja tämän paljas näkökin oli ajanut pakoon parikymmentä husaaria, jotka lenkoilivat auringonpaisteessa pitkin seinuksia. Päällikkö seisahtui ensimmäisen rivin eteen, jonka muodostivat nuoret miehemme, Saksan armeijan reservin toivo. Hän oli iloinen ja vilkasliikkeinen, suuri seuramies ja sangen ponteva, milt'ei mustatukkainen ja tavallisesti julmakatseinen virkatoimissa ollessaan.
— Herra päällikkö, sanoi kersantti, tässä ovat vapaaehtoiset!
Heti rypistyivät päällikön kulmakarvat, ja tarkaten samalla vakavuudella kutakin näistä nuorista kasvoista, toista toisensa jälkeen, hän lausui:
— Te olette etuoikeutettuja. Oppinne vuoksi on teidän suvaittu palvella vain yksi vuosi. Osottautukaa sen arvoisiksi! Olkaa muille sotamiehille esikuvana! Ajatelkaa, että teistä myöhemmin tulee heidän päälliköltään! Ja kuria ei saa rikkoa! Ei hetkeäkään turhia haaveiluja sotilaspuvussa! Ei hetkeksikään siviilivaatteita! Varma rangaistus seuraa!
Hän antoi ojentaa itselleen vapaaehtoisten luettelon. Kun hän luki Jeanin nimen, yhtyi se hänen mielessään luutnantti von Farnowin nimeen, ja hän huusi:
— Vapaaehtoinen Oberlé!
Tämä astui rivistä. Muutamiksi sekunneiksi kiinnitti päällikkö nuoren miehen kasvoihin katseensa, jonka ankaruutta hän ei vähintäkään lieventänyt. Hän ajatteli, että tässä nyt siis oli Lucienne Oberlén veli, Lucienne Oberlén, jota hän oli luvannut veljenpoikansa kosia.