— Hyvä! hän sanoi.
Nopeasti vei hän kaksi sormea lakin reunaan ja kääntyi pois, ja pohjatuuli pullisti harmaata kauhtanaa, jonka aukosta se heti alkoi puhaltaa.
Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun eräs yliluutnantti, sorja poika, täydelleen virheetön sotilas ja maailmanmies, joka hoiti reiniläisen husaarirykmentin pataljoona-adjutantin toimia, asettui kokoontuneitten vapaaehtoisten rintaman eteen ja luki käskyn, joka kiinnitti kunkin heistä siihen ja siihen komppaniaan siinä ja siinä skvadroonassa. Jean joutui toisen osaston kolmanteen komppaniaan.
— Eipä ollut onnea, mutisi vierustoveri: se on Gottfried Hammin komppania!
Nyt olivat nuo viisitoista vapaaehtoista todellakin »sijoitetut»; heillä oli määrätty paikkansa tässä järjestetyssä ihmispaljoudessa, vastuunalaiset päällikkönsä ja oikeus pyytää sotilasvaatteita siitä ja siitä varastohuoneesta ja hevonen siitä ja siitä tallista. Sitä he heti alkoivatkin puuhata. Jean ja hänen sattumalta saamansa toveri, leipzigiläisen kirjakauppiaan poika, nousivat kasarmin ensi kerrokseen ja menivät vaatevarastoon, missä he saivat arki- ja juhlapuvun tarpeet. Muutamista niistä he luopuivat, kuten joistakuista ratsumieskauhtanoista ja saapaspareista, jotka kamarikersantti mielellään omisti itselleen tervetuliaisiksi tai otti ne toimittaakseen komppanian muille aliupseereille. Neuvottelua tästä kesti kauan. Vasta kello kymmenen jäljestä se päättyi. Sitten oli käytävä ensimmäisen hevossukijan huoneessa, missä pieni valkoinen puukaappi sijaitsi, joka tästälähin tuli olemaan sotamiehen ja vapaaehtoisen yhteisesti käytettävänä; sitten tallikersantin luona, jonka tehtävänä oli määrätä hevonen ja toinen sukija; sitten vielä rykmentin räätälin luona, niin että kello oli jo yli kahdentoista, kun Jean pääsi pujahtamaan kasarmista kaikessa kiireessä aamiaista syömään.
Vapaaehtoisten oli sallittu ensi päivänä tulla takaisin kello yksi.
Vasta kun hevoset oli su'ittu, ilmestyivät he kaikki yhdessä — niin he olivat keskenään sopineet — kasarmin pihalle ihkauusissa, komeissa univormuissa. Ratsumiestenkin katseita he saivat osakseen, mutta varsinkin aliupseerien, jotka ohimennessään kateellisina tutkivat puvun leikkausta ja kankaan hienoutta, kauluksen ja hihankäänteitten mallia ja kiillotettujen saappaitten väikettä. Yksi ainoa nuorista miehistä pysyi vieraana itserakkaalle mielihyvälle, jota toiset tunsivat. Hän ajatteli sähkösanomaa, jonka jo olisi pitänyt tulla, ja sen sovittu sisältö häilyi koko iltapäivän Jeanin silmäin edessä. Se yksin kiinnitti hänen ajatustaan. Levottomuus siitä, ett'ei saanut tietoa Ulrich enon lähdöstä, hermostuminen ja taisteluun-vaatimus, jonka hän huomispäiväksi ikäänkuin asetti tuolle samalle ylivallalle, jota hän tänään totteli, esti nuorta miestä tuntemasta päivän ylenpaltista rasitusta. Vasta kello puoli yhdeksän illalla, voimistelu- ja ratsastusharjotusten sekä tallipalveluksen jälkeen, hän oli vapaa. Muutamat vapaaehtoisista olivat niin väsyneet, että mieluummin läksivät illallisetta levolle. Jean teki samoin, vaikka toisesta syystä. Hän meni suoraan Balayeurs-kadulle.
Talon kynnyksellä emäntä hänet pidätti:
— Herra Oberlé, teille on tullut sähkösanoma.
Jean nousi ensi kerrokseen, sytytti kynttilän ja luki seuraavat kaksi sanaa ilman allekirjotusta, joita hän oli odottanut: »Kaikki hyvin.»