Se merkitsi, että kaikki oli valmiina huomista varten, että Ulrich herra oli pitänyt huolta kaikesta tarpeellisesta. Lähdöstä aikain oli suunnitelma siis tällainen: Jean oli jättävä kasarmin ja Elsassin lokakuun toisena, muutaman tunnin kuluttua. Vaikk'ei hän ollut hetkeäkään epäröinyt, tunsi nuori mies lukiessaan kuitenkin pistävää tunnetta: hänenkin oli kohta pantava panoksensa peliin. Lopullisen eron todellisuus valtasi entistä voimakkaammin hänen mielensä, ja kun väsymys tuli siihen lisäksi, purskahti hän itkuun. Riisuuntumatta heittäysi hän vuoteelle. Pää tyynyyn hautautuneena hän ajatteli kutakin niistä, jotka jäivät Elsassiin, kun Jean sitä vastoin ainaiseksi läksi pois; hän oli kuulevinaan heidän säälittelevän häntä tai hänen tähtensä kiivastuvan uutisen saapuessa Alsheimiin; hän oli näkevillään rakastettunsa, pääsiäis-aaton iloisen Odilen, epätoivoisena erohetkellä, jolloin tyttö aavisti kaikki ja rukoillen pyysi vastausta, jota Jean ei voinut antaa… Kaikki tuo oli välttämätöntä, kaikki oli korjaamatonta. Yön hetket vierivät. Katu oli käynyt hiljaiseksi. Jean käsitti pian tarvitsevansa kaiken siveellisen tarmonsa. Koettaen karkottaa kaipaustaan ja noita näkyjä, jotka vain kuluttivat hänen voimiaan, hän toisti itsekseen moneen kertaan sen, mitä eno ja hän olivat sopineet keskenään viime kohtaamisessaan kolme päivää sitten, ja se oli pantava aste asteelta täytäntöön tänäpäivänä.
Niin, tänäpäivänä, sillä kukonlaulu kuului jo naapuripihoista. Aamujunalla ei voinut lähteä. Vapaaehtoisten oli määrä yhtyä kasarmissa kello neljä. Mutta ensimmäinen juna Strassburgista Schirmeckiin päin läksi kello 5,48; vasta kello seitsemän jäljestä saapui se Russ-Hersbachiin, ja lähtö sillä junalla olisi pannut kovin alttiiksi vaaralle. Kolmea tuntia ei tosiaankaan saattanut kulua, ilman että vapaaehtoisen poissaoloa olisi huomattu ja hälinää nostettu. Ulrich eno ja Jean olivat olleet yksimieliset siitä, että milt'ei pettämätön keino päästä epäluuloa herättämättä rajan yli, oli astua junaan, joka lähtee Strassburgista kello kymmenen yli kahdentoista, s.o. vapaaehtoisten aamiaistunnilla.
»Olen itse tehnyt tuon matkan, päästäkseni selville asiasta,» oli Ulrich herra sanonut. »Olen varma numeroistani. Sinä saavut Russ-Hersbachiin kaksikymmentäyksi minuuttia yli yhden; neljännestunnissa vievät vaunut meidät Schirmeckiin. Käännymme oikealle, ja kolmekymmentä minuuttia myöhemmin olemme Grand-Fontainessa. Siellä jätämme vaunut ja nopsilla jaloillamme voimme ennättää Ranskaan kello neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä minuuttia yli kahden. Silloin eroan sinusta ja palaan takaisin.»
Ei saanut siis jäädä pois kello kahdentoista junalta, ja se olikin helppo toteuttaa, sillä tavallisesti olivat vapaaehtoiset vapaat kello yhdeltätoista.
Lopuksi nukahti Jean, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Ennen kello neljää aamulla hän jo meni sisään Pyhän Nikolain kasarmin portista.
Nauttimansa pieni lepo oli antanut entisen virkeyden hänen tahdolleen. Kuten useimmat tarmokkaat luonteet, oli Jeankin edeltäpäin levoton, mutta kun oli pakko toimia, silloin osasi hän jälleen täydelleen itseään hillitä. Hevosia suittaessa ja sitten ratsastusharjotuksissa ja muissa, joita kesti lähes kello yhteentoista, hän oli aivan tyyni. Hänen käytöksensäkin oli vähemmän välinpitämätöntä ja arkaa kuin eilen. Hänen saksilainen toverinsa huomasi sen ja sanoi: »Te näytte jo tottuneen, vai mitä?» Jean hymyili. Hän katseli nyt rakennuksia, upseereja ja sotamiehiä samalla tavalla ja samoin tuntein kuin vapautunut koulupoika katselee koulunsa seiniä, opettajia ja oppilaita. Hän tunsi olevansa jo kuin irti tästä yhteydestä; puoliksi huvitettuna ja uteliaana tarkasti hän tapahtumia ja ihmisiä, joita hän ei enää koskaan ollut näkevä.
Lähemmä yhtätoista huomasi hän vapaaherra von Farnowin, joka nuoruutta uhkuen, verrattomana sotilaallisessa jäykkyydessään ja itsensähillitsemis-taidossaan, saapui kasarmiin husaariparven etunenässä. Hevoset palasivat rintaa myöten loassa juostuaan monta tuntia pitkin Neudorfia; uupuneet miehet laahustivat eteenpäin, odottaen vain pysähtymiskäskyä sadatellakseen raskasta päivätyötään. Väsymätön Farnow ohjasi raudikkoaan pihan poikki yhtä huvitetun näköisenä, kuin olisi hän juuri saanut kutsun ajometsästykseen ja olisi lähdössä yhtymäpaikalle. Jean mietti: »Tuossa on sisareni tuleva puoliso. Emme enään tule tapaamaan toisiamme. Sodan sattuessa on hän viholliseni.» Hän näki edessään kuvan tulevasta, mahtavasta ratsuväenpäälliköstä, joka jalustinten varassa, suu ja sieramet levällään, huutaen ryntää pitkin pölyistä tasankoa. Farnow ei aavistanut antavansa moista ajanvietettä nuorelle vapaaehtoiselle, johon hän vain kerran pikaisesti loi siniset silmänsä. Hän poistui miestensä seuraamana pihan perälle. Kuului lyhyt, kimakka komennus, yhteensattuneiden aseiden kalsketta ja sitten ei enää muuta. Voimisteluharjoiusta, joka vei tavallista enemmän aikaa opettajan suuren innon vuoksi, kesti vielä puolen tuntia. Puoli kaksitoista kiipesi Jean levottomana, suurella kiireellä, hevossukijansa huoneeseen johtavia portaita, tietäen vaivoin ennättävänsä asemalle kello kahdentoista ja kymmenen junaan, kun joku komppanian miehistä huusi hänelle:
— Kello kaksitoista toisen skvadroonan kolmannen komppanian pukutarkastus! Kapteeni on käskenyt niin sanomaan. Teillä ei ole aikaa lähteä pois!
Jean kapusi yhä edelleen hetkeksikään panematta huomiota tähän esteeseen, joka viime tingassa nousi hänen tielleen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän lähtisi. Russ-Hersbachissa hän tapaisi Ulrich enonsa, joka vaunuineen odotti junan tuloa. Jeanilla oli vain yksi ajatus: lähteä ja juosta asemalle. Nopeasti sieppasi hän kaupunkipukunsa ja kiillotetut saappaansa, tuli alas pihalle, ja pistäytämällä vieraiden komppaniain vapaaehtoisten joukkoon, joilla ei ollut mitään syytä jäädä kasarmiin, hän pääsi helposti ulos portista.
Tultuaan muutaman metrin päähän vartiosta Balayeurs-kadulle, alkoi hän juosta. Kello hänen takanaan osotti seitsemäntoista vaille kaksitoista. Harpata nuo kolmesataa metriä, jotka hänet erottivat asunnostaan, nousta huoneeseensa ja vaihtaa sotilaspuku siviilivaatteisiin, eikö sekin jo vienyt liiaksi aikaa? Oliko mahdollista lähteä kello kaksitoista ja kymmenen? Sillä hänenhän piti kulkea koko kaupungin halki. Ja toiselta puolen olisi ollut hyvin varomatonta koettaa päästä rajan yli sotilaspuvussa. Jean mietti juostessaan, että hän voisi kantaa matkareppua ja muuttaa pukua vasta joko junassa tai Russ-Hersbachissa. Tullessaan käytävään hän huusi emäntää ja sanoi hengästyneenä: