— Hän läksi harjotusten päätyttyä, herra aliupseeri, eikä ole vielä palannut.
— Tästä kerrasta, mutisi kapteeni, en rankaise; hän ei varmaankaan ymmärtänyt. Mutta huomauttakaa häntä minun puolestani, kun hän tulee, Hamm, älkääkä unohtako sitä.
Tapahtumasta ei siten ollut välittömiä seurauksia. Mutta kun miehet uudelleen kokoontuivat hevosia sukimaan, mikä tapahtui joka iltapäivä yhdestä kahteen, ei Jeanin poissaolo voinut jäädä huomaamatta. Pitkin tallien ulkoseiniä seisoi hevosia rautarenkaisiin kytkettyinä. Ratsumiehet käyttelivät sukaa, ja heidän joukossaan olivat eilen tulleet vapaaehtoiset oppimassa harjaamista toisen sukijansa johdolla. Kersantit valvoivat heitä velttoina, kun kolmannen komppanian aliupseeri tuli työhuoneestaan ja ohjasi kulkunsa pihan eteläpäähän, missä Oberlén olisi pitänyt olla. Paksuilla huulillaan hän pureskeli punaisia viiksiään. Katse lensi pitkin riviä.
— Oberlé ei siis ole tullut? alkoi hän.
Sama toveri vastasi:
— Hän juoksi kasarmista lähtiessään asunnolleen päin.
— Oliko hän ateriahuoneessa?
— Ei, hän ei syönyt aamiaista kanssamme.
— Hyvä, sanoi aliupseeri.
Hamm kääntyi nopeasti. Suu vääntyi irvistykseen, ja vaaleat silmät pyörivät, joka osotti, että asema oli hänen mielestään vakava. Se oli vakava Oberléhen, mutta vakava myös häneen itseensä nähden. Ei kapteenia eikä luutnanttia ollut tällä hetkellä kasarmissa. Jos sattumalta syntyisi joku juttu, ei kapteeni voisi olla sanomatta: »Miksi ette ilmottanut minulle?» Hamm asteli halki koko pihan, tuumien, mitä olisi tehtävä, ja muistellen isä Kammin, Obernain santarmipäällikön, puheita. Niinhän isä juuri sanasta sanaan lausui, kun Gottfried tässä kaksi viikkoa takaperin kävi Obernaissa: »Sinä saat rykmenttiisi herra Oberlén pojan. Pidä häntä silmällä! Ihmettelisinpä suuresti, joll'ei hän antaisi itsestään puheenainetta. Hän on iso-isänsä ilmikuva, hurjapää, joka inhoo saksalaisia ja kyllä hyvin kykenee kepposia tekemään!»