— Herra luutnantti pukeutuu.
Luutnantti von Farnow pukeutui todellakin tehdäkseen muutamia vierailuja ja mennäkseen upseerien kasinoon. Housuissa ja paitahihasillaan hän seisoi kumartuneena vaatetuspöydän yli, johon kuului peili hiottuine reunoineen, ja pesi kasvojaan, ympärillään levällänsä kokonainen varasto harjoja sekä kynsien hoitoon kuuluvia tarpeita. Huone tuoksui hajuvedelle. Hän kääntyi majottajan puoleen, kasvot vedestä märkinä, ja sanoi, tarttuen pyyhinliinaan:
— Tekö, Hamm? Mitä tahdotte?
— Herra luutnantti, rohkenin tulla sisään, koska kapteeni ei ollut kotona, ja vapaaehtoinen Oberlé…
— Oberlé? Mitä hän on tehnyt? keskeytti Farnow hermostuneesti värähtäen.
— Häntä ei ole näkynyt sitten puolen kahdentoista.
Farnow, joka pyyhki kasvojaan, heitti liinan rajusti pöydälle ja lähestyi aliupseeria. Hänen mieleensä johtui rouva Oberlén pelko. Ja Hamm mietti: »Hänellä lienee sama ajatus kuin minulla.»
— Mitä! ei ole tullut? Kävittekö Balayeurs-kadulla?
— Kävin, herra luutnantti: hän oli lähtenyt talosta vaunuilla kymmentä vailla kaksitoista.
Nuori luutnantti tunsi kuoleman kylmyyttä sydämessään. Hetkiseksi hän sulki silmänsä ja teki rajun ponnistuksen pysyäkseen näennäisesti lujana, ja se onnistui. Hän oli kalpea, mutta ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt, kun hän sanoi: