— Ette voi muuta tehdä, Hamm, kuin ilmottaa päälliköllenne. Hän pitää tutkistelun… ja tekee… mitä on säädetty sellaisissa tapauksissa.
Farnowilla oli vielä voimaa katseellaan hakea neuvoa saksilaiselta, kukkaselliselta pöytäkellolta, joka koristi hänen kirjotuspulpettiaan, ja lisätä:
— Kello on neljänneksen yli yhden. Kiiruhtakaa! Aliupseeri kumarsi ja vetäysi pois.
Upseeri juoksi kohta viereiseen työhuoneeseensa ja pyysi saada puheluyhteyttä Strassburgin aseman päällysmiesten kanssa. Kymmenen minuuttia myöhemmin kutsui puhelimen soitto häntä vuorostaan, ja hän sai tietää, että eräs vapaaehtoinen yhdeksännestä husaarirykmentistä, joka sotilaspuvussa oli viime hetkellä saapunut matkalaukkuineen, oli ostanut ensi luokan piletin Russ-Hersbachin asemalle.
— Ei, se on mahdotonta! huudahti Farnow, vaipuen työhuoneen sohvalle. Se on erehdys… Russ-Hersbach on milt'ei rajalla, eikä Jean saata karata, koska hän rakastaa… Hän on Alsheimissa… Ainakin on hän tahtonut nähdä Odilea… Siitäpä otan selon!
Hän löi nyrkillään mahonkiseen kirjotuspöytäänsä. — Herman!
Palvelija, pitkä, tyyni saksalainen, raotti ovea.
— Valjasta hevoseni ja omasi! Heti!
Farnow oli nopeasti valmis. Hän meni alas, tapasi molemmat hevoset kadulla, ratsasti halki Strassburgin, ja niin pian kuin oli päässyt vallituksen tuolle puolen, hän ajoi täyttä laukkaa tietä pitkin.
Sitä mukaa kuin hän lähestyi Alsheimia, valtasi ajatus Jeanin mahdollisesta karkaamisesta yhä enemmän hänen mielensä. Hän muisti pienimpiä yksityiskohtia myöten keskustelunsa rouva Oberlén kanssa, ja lisäksi tuli muita syitä uskoa onnettomuutta, jota vastaan hänen voimakas tahtonsa vaivalloisesti taisteli: »Hän käsittää niin vähän Saksaa! Siitä hän kerskaili salaneuvos Brausigin luona… Ja sitten epäsopuinen perhe ja minun kihlaukseni, joka on enentänyt säröisyyttä… Mutta onhan hänkin kihloissa tai jotain sinne päin… Hänenlaisilleenhan ranskalaisille luonteille pitäisi rakkauden olla hallitseva voima… Ei!… Minä olen tapaava hänet tuolla… tai saan hänestä tietää…