Oli kuuma pitkällä, varjottomalla tiellä, joka kuin aukikivertyvä pölynauha siirtyi kylästä toiseen pitkin tasankoa, mistä elo oli korjattu. Taivas vainioiden yllä oli samea ja vaskenvärinen; taivaanrannalla, Vogeesien takaa, näkyi säteileviä, liikkumattomia pilvihuippuja. Hikiset hevoset kulkivat yhä täyttä laukkaa. Lapset sänkipelloilla, yksinäisten pähkinäpuiden juurella, nostivat pähkinäsalkojaan ja laulelivat ratsastajain ohimennessä.
Herman tuumi: »Onkohan herra luutnantti menettänyt järkensä? Hänhän kulkee yhä kiivaammin!»
Farnowin tuska yltyi sitä mukaa kuin hän lähestyi: »Jos en tapaakaan häntä?… Jos hän todella olisi…»
Obernai jäi oikealle. Poikkitie osotti Alsheimin suuntaa. Pian tuli Oberlén talon sininen katto yhä selvemmästi näkyviin vihreyden keskestä. »Lucienne! Lucienne! Lucienne!»
* * * * *
Syyspäivän raju-ilmaa ennustavan kuumuuden uuvuttamassa talossa katkaisee vain yksi aina heikko, yksitoikkoinen ääni hiljaisuuden. Se on rouva Monique Oberlén ääni. Istuen iso-isän nojatuolin vieressä, huoneessa, jota sairas ei enää milloinkaan jätä, hän lukee ääneen »Journal d'Alsace» lehteä. Sillä kirjeentuoja on juuri jakanut iltapostin. Sanojen hyminä, joka muistuttaa rukousnauhan tahdikasta lukemista, kuuluu avonaisesta ikkunasta. Biljaardisalissa, sen huoneen alla, joka aina oli Jeanilla, istuu Joseph Oberlé puoliunessa ikkunaverhojen varjossa, polvellaan muutamia kirjeitä ja numero »Strassburger Postia.» Huoneen perällä, varjossa hänkin, Lucienne kirjoitelee, kumartuneena pienen kirjotuspöydän yli, joka on Ludvig XVI:nnen tyyliin.
— Herra! Herra Oberlé!
Tehtailija hypähti pystyyn, reippaasti oikaisten itseään, aukaisi oven raolleen ja tapasi eteisessä portinvartijan, joka tuli juosten.
— Miksi kutsutte minua? Tiedättehän, etten tahdo…
Hän puhui hetken miehen kanssa ja palasi, kasvot loistaen.