— Lucienne kulta, herra von Farnow odottaa sinua puiston portilla.
Tyttö oli jo noussut aivan punaisena.
— Hänkö? Miksi ei hän tule sisään?
— Hän näyttää olevan ratsain… Hänen on kiire… Ehk'ei hän myöskään uskalla… Mene hakemaan häntä minun puolestani, rakkahani, ja tuo hänet tänne… Sano hänelle, ett'ei nyt tule mitään häväistystä tapahtumaan: minä otan huolekseni estää kaikki enemmät kohtaukset.
Kiertämistä osuttavalla kädenliikkeellä hän merkitsi mieluummin sulkevansa ovet tuolla yläkerrassa, josta kuului sanomalehden yksitoikkoista lukemista.
Tyttö katseli itseään peilissä ja korjasi tukkaansa. Isä toisti:
— Mene, armas, sinua hän kysyy. Jollette kohta palaa, tulen teitä etsimään.
Lucienne lähti hyvästellen. Kaksi astuinta kerrallaan hän laskeutui alas portaita. Onnellisena, hiukan levottomana, hän kulki nopeasti pitkin käytävää, puoliavoimin huulin, silmät Farnowia etsien.
Vasta käytävän päässä, juuri kääntyessään portinvartijan majalle päin, näki hän tiellä kaksi hiestä höyryävää hevosta, joita palvelija piteli suitsista. Miltei samalla tuli upseeri esiin muurin takaa ja lähestyi.
Hyvä Jumala! kuinka punainen hän on tänään, tuo kalpea Farnow! Miten miettivän näköinen! Miten kiire hänellä on! Mutta se ei ole ilon kiirettä, sillähän ei vastaa Luciennelle, joka tulee puolijuosten ja koettaa hymyillä!