— Hyvää päivää, Wilhelm! Mikä hauska yllätys!
Mies ottaa lakin päästään ja tarttuu ojennettuun käteen; mutta sen sijaan, että hän sitä suutelisi, sen sijaan, että antaisi ankaran katseensa, jossa nyt kuume palaa, ihailla, niinkuin vaan hän osaa, sen sijaan vetää hän Luciennea läheisille lautatarhoille päin. Luciennen terävät huulet hymyilevät itsepintaisesti: ne ovat urheat; ne eivät hämmenny, vaikka tuska jo puristaa sydäntä.
— Aiotteko ryöstää minut? Ken on tämä sivistymätön ystävä, joka ei edes tervehdi? Te, joka olette muutoin niin kohtelias…
— Tulkaa… Kas tässä ei kukaan meitä näe…
He ovat milt'ei lautatarhan kohdalla, jonkunlaisessa piilopaikassa kolmen erikokoisen lankkuröykkiön välillä. Farnow laskee irti Luciennen käden.
— Onko Jean täällä? Kuulkaa tarkoin: onko hän Alsheimissa?
Farnowin silmissä kuvastui vastausta odottavaa tuskaa ja nuorta voimaa, joka tahtoi hallita onnettomuutta.
— Ei tietystikään, sanoi Lucienne yksinkertaisesti.
— Te odotatte häntä ainakin?
— Emme sitäkään.