Lucienne ei pyytänyt lisätodistuksia. Hän uskoi jo. Rinta aaltoili. Kädet päästivät irti lankuista, joihin hän oli tarttunut, ja painuivat rukoilevina ristiin. Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä Farnowille, jonka tuska teki liikkumattomaksi.
— Mitä aiotte tehdä, Wilhelm?
Farnow pölyisessä puvussaan seisoi suorana tytön edessä, vääntynein kasvoin. Heikolla äänellä hän vastasi:
— Jättää teidät!…
— Jättääkö minut, koska veljeni on karannut?
— Niin.
— Mutta, sehän on järjetöntä!
Velvollisuuteni sotilaana vaatii sen. Ette siis rakastakaan minua?
Oi, tokko teitä rakastan!… Mutta kunniani ei salli minun naida teitä… En voi olla karkurin lanko, minä upseeri, minä Farnow!
— Luopukaa sitten upseeriudestanne ja rakastakaa yhä minua! huudahti Lucienne, kohottaen kätensä tuota liikkumatonta sinistä patsasta kohden. Wilhelm, oikea kunniantunto käskee rakastamaan Lucienne Oberléta eikä jättämään häntä, ei rikkomaan annettua sanaa… Antakaa veljeni olla; tehköön hän, mitä tahtoo, mutta älkää murtako meidän molempain elämänonnea!