Farnow sai tuskin sanoja suustaan. Hän oli hetken ääneti. Kaulalihakset paisuivat, kun hän tahdon ponnistuksella lausui:
— Se on hyvin ikävää. Teidän täytyy saada tietää koko totuus: minun täytyy antaa hänet ilmi.
— Ilmiantaa Jean! Sitä ette tee! huusi Lucienne, tehden peräyttävän liikkeen. Kiellän sen!
— Teen sen aivan heti. Sotilaslaki pakottaa minut siihen.
— Se ei ole totta. Niin julma se ei ole!
— Saattepahan kuulla… Herman!
Mies ilmestyi käytävän suulle, kymmenen askelen päähän Farnowista ja
Luciennesta, tyrmistyneenä ja kasvot vielä kovasta ajosta paisuksissa.
— Kuule tarkoin. Muistuttele mieleesi ohjesäännön pykälät. Mitä siinä määrätään, kun jollakin on tietoa karkaamis-aikeista?
Sotamies tuumi hetken ja luki ulkoa:
»Sitä, jolla on luotettava tieto karkaamis-aikeista silloin, kun vielä on aikaa sitä estää, eikä ilmota siitä päälliköilleen, rangaistaan jopa kymmenen kuukauden, sodan aikana jopa kolmen vuoden vankeudella.»