— Nopeaan ratsaille! sanoi Farnow. Me lähdemme!
Ja kääntyen jälleen hän lausui:
— Hyvästi, Lucienne!
Tyttö juoksi hänen luokseen; hän tarttui miestä käsivarteen:
— Ei, ei, hän huusi, te ette lähde! Minä en tahdo!
Farnow katseli hetken kyyneleisiin kasvoihin, joilla kuvastui kiihkeä rakkaus ja tuska. Tyttö toisti:
— En tahdo sitä, kuuletko?
Silloin sulki Farnow hänet syliinsä, nosti hänet maasta, puristi rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti noita silmiä, joita hän ei enää koskaan tahtonut nähdä. Tuosta epätoivoisen rajusta suudelmasta Lucienne ymmärsi, että se oli hyvästijättö.
Farnow työnsi hänet äkkiä luotaan, ennätti portille, hyppäsi satulaan ja läksi täyttä laukkaa Obernaihen päin.