MINIÈRES'IN METSÄSSÄ.
Yö oli tulossa. Jean ei ollut vielä jättänyt Saksan-puoleisia metsiä. Väsymyksen voivuttamana hän nukkui kuusenneulaisella sammalella, ja Ulrich herra valvoi, äsken vältetystä vaarasta yhä kiihdyksissään, ja tarkkasi, tokko uutta mahdollisesti olisi tarjona. Miehet olivat anastaneet matalamman puolen ahtaasta alasta, jonka puunhakkaajat olivat jättäneet kahden risuläjän välille. Kuusikkoa oli käyty karsimassa. Karsituista oksista oli kyhätty kaksi vallia, joiden sivuilla ja reunoissa havut vielä vihreinä ja nesteittensä elvyttäminä törröttivät, tehden teräväkulmaisen turvapaikan vallien keskessä sitäkin varmemmaksi. Ylt'ympärillä avasivat vuoriston vaaruvat metsät laajan helmansa myrskytuulen puhallella. Muuta ääntä ei tänne ylös kuulunutkaan.
Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun Ulrich herran täytyi sisarenpoikineen etsiä täältä suojaa.
Junan saavuttua Russ-Hersbachin asemalle oli Ulrich herra heti oivaltanut ja sanonutkin, että Jeanin oli myöhäistä riisua sotilaspukuaan. Tuo pieni seikka olisi nostanut liiaksi huomiota tässä rajaseudussa, jossa on näkyviä ja näkymättömiä silmiä kaikkialla, seudussa, missä kivet kuuntelevat, kuuset katselevat. Sadatellen oli hän heittänyt matkarepun niiden vuokravaunujen ajajalle, jotka kolme päivää sitten oli tilattu Schirmeckistä.
— Hyödytöntä lastia! oli hän murissut. Onneksi se ei paina paljoa.
Antakaa mennä hyvää vauhtia, ajuri!
Hevoset olivat lähteneet juoksemaan tietä kyläpahasen läpi, saavuttaneet Schirmeckin kaupungin ja jättäneet päälaakson kulkeakseen oikealle päin kapean, mutkaisen notkon kautta Grand-Fontaineen. Ei ollut merkkiäkään erikoisesta epäluulosta; mutta heidän tuuletellulle huvimatkalleen karttui yhä lisään silminnäkijöitä. Ja se se oli arveluttavaa. Vaikka Jean nojasi ajurin istuinta vasten ja kätkeytyi suurimmaksi osaksi vaunu-ikkunan verhojen sekä sen peitteen suojiin, minkä Ulrich herra oli heittänyt sisarenpoikansa ylen heleän tunika-takin ylitse, niin varmaan nuo kaksi Schirmeckin kaduilla vastaantullutta santarmia, työmiehet kivilouhoksella, jonka ohi tie kulkee kaupungista lähdettyä, sekä tullimies, joka oli istunut vasemmalla Grand-Fontainen ensimmäisestä sillasta puiden varjossa piippuaan poltellen ja vallan rauhallisesti jääden tupakoimistaan jatkamaan, varmaan olivat he tunteneet 9:nnen husaarirykmentin puvun. Jokainen hetki varmisti Ulrich herrassa hänen ajatustaan:» Hälyytys pannaan toimeen. Ehkä se jo onkin nostettu, ja joku hallituksen lukemattomista kätyreistä lähtee liikkeelle meitä tiedustamaan ja antaa ajaa meitä takaa, sanomme mitä sanomme.» Hän ei kertonut pelkojaan Jeanille, joka oli eilisestä muuttunut aivan kuin toiseksi ihmiseksi: seikkailutunnelma innostutti häntä.
Vaunut vierivät nopeasti virran reunaa huolimatta ylämäestä ja kivisestä tiestä ja joutuivat Grand-Fontainen talojen välille. Edempänä kohosivat Donanin sametinhienot, kullankellervät tammistot, joiden ylitse kuusien latvat ylenivät. Neljännestä yli kahden pysähtyivät hevoset keskelle kylää jonkunlaiselle alavalle paikalle, missä suureen kivialtaaseen virtasi vettä lähteestä. Siinä olivat matkustajat astuneet vaunuista, sillä tie ei ollut enää ajokelpoinen.
— Menkää odottamaan meitä Rémy Naegerin majataloon, oli Ulrich herra
sanonut. Me lähdemme kävelymatkallemme ja tunnin päästä palaamme…
Antakaa hevosille kaksinverroin kauroja ja juokaa itse pullollinen
Molsheimin viiniä minun kustannuksellani.
Heti suuntasivat Ulrich herra ja Jean kulkunsa suoraan vasemmalle. Dononiin johtava polku jäi oikealle, ja he lähtivät suoraan vasemmalle, kapeaa tietä, joka kulkee talojen, puutarhain ja pensasaitain välitse, yhdistäen Grand-Fontainen ja ylälaakson viimeisen, Minières nimisen kylän.
Tuskin olivat he astuneet pari sataa metriä, kun huomasivat Mathiskopfin metsänvartijan tulossa heitä kohden. Mies oli puettu tyroolilaishattuun ja vihertäviin, kuusennaavan värisiin polvihousuihin ja laskeusi talostaan ylhäältä Minières'istä alas polulle, jota myöten hänen ehdottomasti täytyi tulla molempia matkamiehiä vastaan.