Ulrich herra pelästyi.
— Jean, sanoi hän, tuolla on eräs, jonka mieluummin tapaan hiukkasta myöhemmin. Menkäämme metsän kautta.
Metsä oli vasemmalla: Mathiskopfin kuusikot ja kauempana Corbeillen metsäiset rinteet, jotka yhä ylenevät, ja siellä ei suojapaikoista puutetta ollut.
Jean ja hänen enonsa harppasivat pensasaidan yli, sitten muutamia metrejä niittyä, ja niin he pääsivät kuusten varjoon.
Olikin jo aika. Strassburgin sotilasviranomaiset olivat jo nostaneet hälinän; puhelimella annettiin sekä Grand-Fontainen että muille seudun tulliasemille käsky estää vapaaehtoisen Oberlén pakoa. Metsänvartija, joka ei ollut saanut mitään ilmotusta, ei enää tullut näkyviin, mutta Jean ja Ulrich herra — jälkimäinen vanhojen, Jena-muistoisten silmälasiensa avulla — huomasivat äkkiä levotonta liikettä. Rauhalliseen laaksoon ilmestyi pian tullimiehiä ja santarmeja. Hekin painuivat Mathiskopfin metsään.
Ja pako alkoi.
Ulrich herraa ja Jeania ei saatu kiinni, mutta heidät nähtiin. Heitä ajettiin tunnin aikaa metsiköstä metsikköön ja estettiin pääsemästä rajalle, sillä sinne tullakseen olisi heidän täytynyt kulkea avonaisen laaksonpohjukan poikitse. Ulrich herran keksintö kavuta ylös toiselle puukasoista ja vierittää itsensä Jeanin kerällä koloon, joka oli jätetty kasattujen risujen välille, oli pelastanut pakolaiset. Jonkun aikaa kuljeksittuaan kuusikossa, olivat santarmit poistuneet Glacimontiin päin.
Jean oli nukahtanut, ja yö laskeusi. Tuuli keräsi pilviä ja kiiruhti pimeän tuloa. Korppiparvi lensi, hiipaisten puiden latvoja. Siipien suhina herätti Ulrich herran unelmistaan, joihin hän oli vaipunut katsellessansa sisarenpoikaansa, joka siinä loikoi elsassilaisella maalla saksalaisen ratsumiehen puvussa. Hän nousi ja kiipesi varovasti vihreän risuvallin harjalle.
— No, Ulrich eno, kysyi Jean heräten, mitä näette?
— Ei ainoatakaan santarmilakkia, ei yhtäkään tullimiehen myssyä, suhahti Ulrich herra kumartuen. Luulen päässeeni heidän juonensa perille. Mutta ei heihin koskaan ole luottamista.