— Usko sinä minua; olkaamme suorat toisillemme. Sinä et juuri tunne minua siitä saakka, kun olet ollut matkoilla; minä hämmästytän sinua. Sinä näet minussa suuria vikoja: olen ylpeä, uhrauksiin milt'ei kykenemätön olento, usein miellyttämishaluinen, mutta olen suora. Noina päivinä tuloasi odottaissani toivoin itselleni kestävää iloa, sitä iloa, että sinä, joka olet nuori, olet luonani ja ymmärrät minua. Minä kerron sinulle kaikesta, mikä elämässäni on tärkeätä, kaikesta, mitä olen päättänyt toimittaa… Minulla ei ole ketään täällä, jolle kokonaan uskoutua. Et voi aavistaa, miten olen siitä kärsinyt… Tahdotko?

— Voi, tahdon!

— Sinä kertoisit minulle ajatuksiasi, mutta varsinkin puhuisin minä sinulle. Enkä minä sitten enää tunne tukehtuvan! täällä kodissa, kuten usein ennen… Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle… Ja täten voimme jälleen saavuttaa suhteeseemme hiukan sydämellisyyttä, jota siitä on puuttunut, ja hiukan verran myöhäistä siskoudentunnetta… Mitä mietit?

— Tätä koti-raukkaa.

Luciennen katse lensi yli liuskakivikaton, joka kohoasi hänen edessään. Hän olisi mielinyt sanoa: »Jospa tietäisit, miten surullinen se todella on!»

Sitten syleili hän veljeään ja virkkoi hänestä erotessaan:

— En ole niin paha, kuin voisit luulla, enkä niinkään kiittämätön äitiä kohtaan. Menen häntä tapaamaan puhuakseni hänen kanssaan kotiintulostasi. Hän varmaan kaipaa lausua onnensa jollekulle.

Lucienne erosi veljestänsä, kääntyi vielä kerran hymyilläkseen hänelle, ja kuin ruhtinatar huolettomasti ja tottuneesti astellen sekä toisella kädellään kiinnitellen neuloja, jotka tuskin pitivät koossa hänen kävelystä ja tuulesta pörrööntyneitä hiuksiaan, kulki hän viidenkymmenen askelen matkan, joka hänellä oli ulkoportaille, ja katosi.

IV.

KOTILIEDEN VARTIJAT.