Kun Lucienne oli jättänyt veljensä, kiersi Jean talon, kulki puoliympyräisen talli- ja vaunuvajapihan poikki, sitten suuren, aidatun kasvitarhan läpi, ja avattuaan syrjäportin, joka oli aivan sen äärimmäisessä kolkassa oikealla, oli hän tullut kedolle, Alsheimin kylän takalistoon. Hänen ensimmäinen ilontunteensa oli jo vähentynyt, laimentunut. Hän oli jälleen kuulevinaan sanat, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä ja nyt palasivat muistiin äänenpainoineen, lausujainsa kuvien ja liikkeitten kerällä. Hän ajatteli »surullista taloa» tuolla tiluksien raja-aituuksen luona, ja hän kärsi tuskaa muistellessaan, miten toisenlaiseksi hän kuluneina vuosina oli kuvaillut vastaanottoa Alsheimissa, miten hän tuolla kaukana, Euroopan ja Itämaiden teitä ja kaupunkeja vaeltaissaan, oli tuntenut miltei uskonnollista hartautta, kun hän ajatteli: »Äiti, isä! sisko! Voi, ensi päivääni kotona isän myönnyttyä!» Ensi päivä oli alkanut. Tähän saakka se tuskin oli vastannut muinoista unelmaa.
Ilmakin oli ruma. Jeanin edessä levisi metsäisten, huippenevien Vogeesien juurella Elsassin alaston tasanko harvoille puuriveineen. Mereltä puhaltava pohjatuuli, joka täytti laakson pitkillä valitusvirsillään, ajeli taivaalla tummia pilviä, särjettyjä ja taas kasattuja kuin kesantopellon vaot, sadetta ja rakeita uhkaavia pilviä, jotka alkoivat kerääntyä tiheiksi joukoiksi ja vieriä etelään päin Alppien rinteitä kohti. Oli kylmä.
Mutta katsahtaessaan vasemmalle, tuonne, missä maat hiukan alenivat, Jean huomasi puuryhmään päättyvän lehtikujan, jonka hän jo aamulla oli nähnyt, ja tunsi uudelleen, että nuoruuden ääni kutsui häntä sinne. Vakuutettuaan itseänsä siitä, ett'ei kukaan kotitalon ikkunasta vakoillut hänen askeliaan, hän painui polulle, joka kiersi kylän ympäri.
Oikeastaan ei tuo polku ollut muuta kuin työhönsä menevän tai työstä palaavan väen tallaamia jalanjälkiä. Se seurasi melkein vaunuvajain, sikoläättien, navettain, jyväaittain, matalan aituuksen ympäröimien tunkioiden, kanakoppelien, sanalla sanoen, Alsheimin talojen ulkohuoneiden mutkikasta riviä; talojen pääsivu oli toisella puolen, maantien varrella, tai ainakin oli siellä valkea muuri, ajoportti ja korkea silkkiäispuu sen pielessä. Nuori mies asteli nopeasti kovaksi poljetulla tiellä. Hän kulki kirkon ohi, joka kellonmuotoisine liuskakivikattoineen ja metallisina huippuineen neliskulmaisena kohosi melkein keskellä Alsheimia, ja saapui neljän mahtavan pähkinäpuun välille, jotka olivat kylän viimeisen arentitalon tunnusmerkki, kaunistus ja suoja. Siitä alkoivat Xavier Bastianin, Alsheimin kylänvanhimman, Joseph Oberlén entisen ystävän, vaikutusvoimaisen, rikkaan ja isänmaallisen miehen tilukset, jonka luo Jean oli menossa. Viereiseltä pihalta kuului varstojen kolketta. Siellä olivat varmaan työssä Ramspacherin, Bastianin vuokraajan, muhkeat, kauniit pojat; toinen oli jo suorittanut palveluksensa Saksan armeijassa ja toisen piti astua sotaväkeen marraskuussa. He puivat vajassa vanhaan tapaan. Joka syksy, joka talvi, kun viljavarat vähenivät myllärin luota ja ulkona oli paha ilma, levittivät he muutamia lyhteitä katoksen alle, ja varstat kolkkivat vilkkaasti ja hyppelivät kuin rehevään heinikkoon lasketut varsat. Ei mikään ollut murtanut vanhojen tapojen valtaa.
— Entiselläsikö olet, Alsheim! mutisi Jean.
Niin hartaasti kuin hän halusikin pysyä tuntemattomana, lähestyi hän kuitenkin veräjää, joka johti pelloille päin; ja vaikka riisutut kärryt estivätkin häntä näkemästä työskentelijöitä, katseli hän ystävällinen hymy huulillaan vanhan arentitalon pihaa. Se oli kuin kuja molemmilla sivuillaan rakennuksia, jotka olivat paljaita hökkeleitä, hiukan maata hirsien välillä, todistus kastanjapuun kestävyydestä, josta puulajista ovipielet, ristiparrut, parvekkeet ja ikkunain puitteet olivat tehdyt. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, kukaan ei häntä huomannut. Hän jatkoi kulkuaan ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Sillä heti Ramspacherin arentitilan takana katosi tie suoran kulman tehden kirsikkapuukäytävään, joka johti kauppalasta herra Bastianin asunnolle. Ei ollut luultavaa, että kylänvanhin tällä synkällä ilmalla olisi kaukana kodistaan. Hetkisen perästä Jean saisi puhutella häntä, hän tapaisi Odilen, hän keksisi kyllä keinon saadakseen tietää, oliko tyttö kihloissa.
Odile: koko Jeanin aikaisin lapsuus oli täynnä tuota nimeä. Herra Bastianin tytär oli ollut Luciennen ja Jeanin leikkitoveri ennen vanhaan, kun herra Oberlén luopumus ei ollut vielä varma eikä maassa tunnettu. Myöhemmin oli Odilen suloinen kuva väikkynyt Jeanin mielessä Münchenin kymnaasissa, kun hän Alsheimia ajatteli, kuva tuosta puolikasvuisesta tytöstä, jonka Jean loma-ajoillaan näki sunnuntaisin kirkossa, ja jota hän tervehti, joskaan ei lähestynyt herra tai rouva Oberlén läsnäollessa; mutta tyttö kuljeskeli viinitarhoissa viininkorjuuaikana tai asteli metsissä, ja aina oli hänellä varalla hymy tai sananen Luciennelle ja Jeanille, tavatessaan heidät tienkäänteessä. Mikä salainen tenho oli tuossa Alsheimin tytössä, joka oli milt'ei kokonaan kasvanut maaseutuelämässä, lukuunottamatta paria, kolmea vuotta Pyhän-Äidin nunnain luona Strassburgissa, tuossa Luciennen suhteen yksinkertaisessa, hiljaisessa ja totisessa tytössä, jossa ei ollut hiluistakaan maailmannaista? Se oli varmaan sama tenho kuin hänen synnyinmaallaan. Jean oli hänet jättänyt, kuten Elsassin, voimatta unohtaa. Hän oli pidättäytynyt näkemästä Odilea viimeisellä lyhyellä käynnillään Alsheimissa, koettaakseen ja huomatakseen, tokko muisto Odilesta kestäisi pitkää, lukuihin ja matkoihin kuluvaa eroaikaa. Hän oli ajatellut: »Jos hän tällä välin menee naimisiin, osottaa se, ett'ei hän koskaan ole minua ajatellut, enkä minä aio häntä surra.» Hän ei ollut naimisissa. Ei ollut syytä luulla, että hän olisi kihloissa. Ja varmaan Jean nyt saisi hänet nähdä.
Hän päätti olla kulkematta käytävää, jonka kauneudestaan kuulut tuomet vartioivat Bastianin tilaa. Kauppalan väki, hajalliset työmiehet läheisellä kedolla, niin vähän kuin heitä olikin, olisivat saattaneet tuntea tehtailijan pojan hänen mennessään Alsheimin kylänvanhimman luo. Hän seurasi lehtokujan viereistä pensasaitaa leikattuine paatsamineen, kulkien milloin punaisella peltomullalla, milloin kapealla ruohokaistaleella, jonka aura oli jättänyt koskemattomaksi ojan reunalle. Hänen jäljissään seurasi varstain kolke vajasta, hälveten välimatkan suuretessa ja haihtuen tuuleen. Jean tuumaili:
»Miten lähestyä herra Bastiania? Miten ottaa hän minut vastaan? Oh, minä tulen vain; he arvelevat, ett'en tiedä niin tarkoin kaikkia asioita!»
Parin sadan metrin päässä etelään arentitalosta päättyi tuomikäytävä, ja lehto, joka näkyi niin kauas, levisi kylvöpeltojen keskeen. Kauniit puut, tammet, plataanit ja jalavat, muodostivat tuon paraillaan lehdettömän metsikön, jonka suojissa ikivihannat kuuset, evonymus-pensaat ja laakerit kohottivat runkojaan. Jean seurasi aitaa sen mutkaillessa apilasniityn läpi aina karkeatekoiselle, maalinsa menettäneelle ja puoli-laholle portille, joka seisoi siinä pieliensä välillä. Ojaan heitetty hiekkakivilohkare oli siltana. Paatsama-aitaa korkeampia laakeripuita kohosi portinpylväitten kummallakin puolella ja ne estivät näkemästä kahta metriä kauemmaksi. Kun Jean läheni, pyrähti rastas kirkuen lentoon. Hän muisti, että tuli pistää kätensä aidan raosta nostaakseen rautahakaa. Hän aukaisi siis portin ja tunkihe rohkeudestaan hiukan levottomana ylen kapean ja harvoin käytetyn lehtikujan kautta, missä pahat oksat hankasivat häntä housuista sukkiin saakka, ulos hiekoitetulle aukiolle, kiersi lukuisain tiheäin pensaikkojen ohi, joita puksipuut reunustivat, ja saapui talon kohdalle Alsheimin vastaiselta puolelta. Siellä kas voi yli sadan vuoden vanhoja, puoliympyrään istutettuja plataaneja, jotka suojasivat pientä ruohokenttää ja levittivät oksiaan vanhan, matalan ja jykevän, kaksiparvekkeisen, leveäräystäisen talon tiilikaton ylitse. Ruokakellarit, viinikuurnahuoneet, vajat ja mehiläistarha olivat jatkona päärakennukselle, joka kertoi vanhan porvarillisen Elsassin hyvinvoinnista, iloluontoisuudesta ja yksinkertaisuudesta.