Hän ajatteli kaipauksen ja moitteen sekaisella tunteella: »Niinkuin isäsi, kun hän vielä oli sen arvoinen.»
Käytävässä avasi hän oven vasemmalle ja molemmat astuivat »saliin». Se oli samalla tämän varakkaan porvarin sekä ruoka- että vierashuone, hänen, joka oli perinyt maat ja mannut sekä ikivanhat tavat sarjalta esi-isiä, jotka vasta Alsheimin hautausmaahan olivat vaihtaneet alsheimilaiset kotinsa. Miltei koko se pittoreski kalusto, jonkalaisia vielä tapaa vanhoissa elsassilaisissa maalaistaloissa, oli kadonnut herra Bastianin asunnosta. Ei siellä enää nähnyt leikkauksilla koristettuja kaappeja, ei enää jykeviä tuoleja sydämenmuotoisine selkänojineen, ei seinäkelloja maalattuine kaappeineen eikä ikkunaruuduissa kapeita lyijykehiä. Tuolit, joita oli kovin vähän tuossa avarassa, valoisassa, neliskulmaisessa salissa, pöytä, kaappi ja kohokantinen arkku, jolla seisoi arvoton jäljennös Pietà-veistoksesta, olivat vernissattua pähkinäpuuta. Vanhanaikuinen oli ainoastaan kuvilla kaunistettu fajanssiuuni, joka kantoi strassburgilaisen mestarin Hugelinin nimimerkkiä ja josta herra Bastian oli ylpeä kuin aarteesta. Kauempana huoneessa, uunin ja pöydän välillä, istui noin viidenkymmenen ikäinen nainen; hän oli mustiin puettu, lihavanpuoleinen, kasvojen piirteet säännölliset ja täyteläiset, pää harmaan tukan verhoama, otsa jalo ja miltei rypytön, kulmakarvat pitkät ja kauniit ja silmät etelämaisen tummat, tyyneyttä ja arvokkuutta katseessaan. Ensin loi hän ne Jeaniin ja sitten heti mieheensä, ikäänkuin kysyen: »Kenen luvalla tulee hän meille?»
Hän oli istunut päärmäämässä raitia valkaisemattomasta kankaasta, joka poimuillen valui hänen ympärillään. Nähdessään Jeanin tulevan, oli vaate vaipunut hänen kädestään. Hän jäi mykäksi hämmästyksestä eikä voinut käsittää, että mies toi luokseen isänmaansa hyljänneen isän Saksassa kasvatetun pojan. Kolme rouva Bastianin veljistä oli muinoin sodassa kaatunut ranskalaisten puolella.
— Tapasin hänet tulossa meille, sanoi herra Bastian puolustuksekseen, pyysin häntä astumaan sisään, Marie…
— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoi nuori mies, jota rouva Bastianin hämmästynyt ja kylmä katse oli loukannut, ja hän pysähtyi suuren salin keskelle… Vanhat muistot toivat minut tänne…
— Hyvää päivää, Jean.
Sanat kuolivat, ennenkuin saavuttivat seinän vanhanaikuisine pioonikukkatapetteineen. Niitä tuskin kuului. Sitä seuraava äänettömyys tuntui niin julmalta, että Jean kalpeni, ja herra Bastian, joka oli sulkenut oven ja päätään pudistamalla lähettänyt Jeanin takaa lempeän nuhteen vaimolleen, jonka kaunis, vakava katse ei painunut maahan, ehätti sanomaan:
— En ole kertonut sinulle, Marie, että tänä aamuna näin ystävämme Ulrichin viinimäellämme Pyhän-Odilian vuoristossa. Hän puhui minulle tämän nuorukaisen kotiintulosta Alsheimiin… Hän vakuutti meidän voivan iloita, että hänen sisarenpoikansa asettuu kotimaahan. Hän esitti hänet yhtenä meikäläisistä…
Elsassittaren äänettömille huulille ilmestyi hieno epäilyn hymy, joka kuoli pois, kuten sanatkin. Ja rouva Bastian alkoi ommella. Jean kääntyi ja sanoi kalpeana, enemmän suruissaan kuin suuttuneena, puoliääneen herra Bastianille:
— Tiesin, että perheemme ovat eronneet toisistaan, mutta en luullut sen tapahtuneen siinä määrässä, kuin nyt näen. Jätin Alsheimin niin kauan sitten… Annatte kai anteeksi, että tulin…