— Jää vain tänne, lapseni, jää vain… Minä selitän sinulle… Usko minua, emme kumpikaan kanna sinua kohtaan vihaa…
Vanhus laski ystävällisesti kätensä Jeanin käsivarrelle.
— En salli, että lähdet noin. Ei, koska olet tullut, niin en tahdo, että voisit sanoa minun lähettäneen sinut kunniattomasti pois… Muisto siitä painaisi minua… En saata…
— Ei, herra Bastian, olen täällä liikaa, en voi jäädä, en hetkeksikään.
Hän astui askelen lähteäkseen. Alsheimin ijäkkään kylänvanhimman vankka käsi puristi Jeanin rannetta, jota se piteli. Ääni koveni ja muuttui ankaraksi:
— Heti kohta! Mutta älä ainakaan estä minua osottamasta samaa kohteliaisuutta sinua kuin muita kohtaan, jotka astuvat kynnykseni yli… Se on maan ja talon tapa. Tyhjennä lasi kanssani, Jean Oberlé, tai pidän sinua vieraana tästä alkaen, ja me emme tervehdi enää toisiamme!
Jeanin mieleen johtui, ettei ainoakaan talo Obernain ja Barrin tienoilla, eivät edes vanhimmat ja rikkaimmat, ollut yhtä kuuluisa taidostaan valmistaa viinaa orapihlajan ja seljapuun marjoista ja kirsikoista sekä eloviiniä ja kevätjuomaa. Hän huomasi, että kielto loukkaisi ijäkästä kylänvanhinta, ja tehty tarjous oli keino osottaa sydämellisyyttä siltä sanoilla tai edes ajatuksissa paheksimatta tämän suuren kodin äidin, kuningattaren ja hallitsijattaren menettelyä, hänen, joka yhä ei ollut tietävinäänkään vieraasta, koska vieras oli Joseph Oberlén poika.
— Olkoon menneeksi! sanoi hän.
Heti huusi herra Bastian:
— Odile!