Kädet, jotka tuolla fajanssiuunin luona ompelusta pitelivät, vaipuivat mustan hameen helmaan, ja hetkinen kului, jolloin kolme ihmissielua mitä erilaisimmin tuntein odotti häntä, joka oli ilmestyvä tuolta oikealta, pähkinäpuisen arkun luota, salin perältä. Hän tuli, tuli valoon viereisen huoneen hämäryydestä, sillä välin kuin Jean taisteli liikutustaan vastaan, ajatellen: »Miten hyvä, että olen hänen muistonsa säilyttänyt!»
— Anna vanhinta viinaa, mitä meillä on, pyysi isä.
Odile Bastian oli ensin hymyillyt isälleen, jonka hän näki oven luona; sitten kohotti hän kulmakarvojaan ilmaisten ilonsekaista hämmästystä havaitessaan Jeanin hänen vieressään. Sitten oli hymy haihtunut, kun hän huomasi äidin istuvan työpöydän yli kumartuneena, äänettömänä ja kuin vieraana kaikelle, mitä sanottiin ja tehtiin hänen ympärillään. Silloin oli hänen povensa kohoillut, vastaus takertunut kurkkuun huulille ennättämättä, ja Odile Bastian, joka oli kyllin älykäs aavistaakseen loukkauksen suuruutta, kyllin nainen ollakseen lisäämättä muiden salaista tuskaa, oli vain hiljaa totellut. Hän oli etsinyt avaimen kaapin laatikosta, lähestynyt kohokantista arkkua, ja varpailleen nousten ja nojaten kättään tuon kaksiosaisen kalun kulmaan, hän pää kumarassa kaiveli sen syvissä kätköissä.
Hän oli yhä tuo sama, nyt kehittyneempi nuori tyttö, jonka kuva oli vuosia elänyt Jeanin muistossa ja seurannut häntä maailman läpi. Ei voinut sanoa, että hänen kauneutensa oli säännöllistä lajia. Ja kuitenkin oli hän kaunis: se oli voimakasta ja kirkasta kauneutta. Hän muistutti Elsassia esittäviä kuvia, joita näkee Ranskan muistoksi tehdyissä kuvapatsaissa ja tauluissa, noita kuumaverisen ja sotaisen veren synnyttämiä naisia, jotka harmia hehkuen asettuvat uljaaseen puolustukseen heikon Lothringin itkiessä heidän vierellään. Hänellä oli sama uljas ryhti, samat kasvot korkeine poskipäineen ja täyteläisine poskineen, jotka päättyivät voimakaspiirteiseen ruusuiseen leukaan; Hänellä tosin ei ollut mustaa nauharuusua, joka ympäröi päätä kuin kaksi siipeä; mutta siten näytti hänen kampauksensa vain alkuperäisemmältä ja tavallisesta poikkeavalta, kun tasaisen kellertävä, vaalea tukka oli keveästi vedetty ohimoille ja sitten sykeröksi päälaelle kierretty, Sama himmeä väri oli pitkillä, hienoilla kulmakarvoilla, silmäripsillä ja vieläpä noissa hiukan harittavissa silmissä, joiden pohjalla uinui voimakas- ja syvätunteinen sielu.
Hetken perästä seisoi herra Bastianin edessä pienellä yksijalkaisella pöydällä kaksi hiottua kristallilasia ja leveä, aivan musta pullo. Toisella kädellä tarttui hän pulloon ja toisella veti hiljaa ulos korkin, joka sitä mukaa kuin se irtaantui suulta, paisui, kosteana kuin heisipuu kevätmahlajasta. Samalla levisi tuleentuneitten hedelmäin tuoksua huoneeseen.
— Se on viidenkymmenen vuoden vanhaa, sanoi herra Bastian, kaataen tipan kumpaankin lasiin.
Vakavana hän lisäsi:
— Juon maljasi, Jean Oberlé, kotiintulosi maljan!
Mutta vastaamatta suorastaan hänelle, yleisen äänettömyyden vallitessa ja katse kiinnitettynä Odileen, joka oli peräytynyt arkun luo ja pystyssä päin, noja-asennossa seisten, hänkin puolestaan tutkistellen katseli synnyinmaahan palannutta lapsuudentoveria, Jean ääneen lausui:
— Ja minä, minä juon Elsassin maljan!