Oli eräs, joka äänen soinnusta ja käden liikkeestä, sen kohottaessa pientä, helmeilevää lasia, ymmärsi, että täällä oli Jeanille Elsass olennoituna ja läsnä. Odile Bastian, tuo kaunis, pitkä tyttö, seisoi liikkumatonna ja nojasi arkkuun, joka hänen ympärilleen loi vaalean varjonsa. Mutta hänen silmissään välähti nopeasti, niinkuin silloin välähtää, kun tuulenhenki päivänpaisteella tuudittaa viljaa. Hän ei kääntänyt päätään, katseli vain yhä suoraan eteensä, ja ainoastaan silmäluomet hitaasti painuivat alas ja sulkeutuivat kiittäen.
Ja siinä olikin kaikki.
Rouva Bastian ei ollut edes kohottautunut. Odile ei ollut sanonut sanaakaan. Jean kumarsi ja lähti.
Kylänvanhin saavutti hänet ulkona.
— Saatan sinut puutarhan toiseen päähän, hän sanoi; sillä on parempi meille, sinulle itsellesi ja isällesi, ettei sinun nähdä tulevan lehtikujasta. On kuin tulisit vain pelloilta.
— Mikä kumma maa on tästä sitten tullut! sanoi nuorukainen vihastuneella äänellä. Koska ette ole samaa mieltä kuin isäni, ette muka voi minua vastaan ottaa, ja jos lähden luotanne, tapahtuu se salaa — ja tämä kaikki siedettyäni loukkaavaa vaiti-oloa, joka oli minulle kyllä raskasta, sen takaan!
Hän puhui siksi ääneen, että hänen sanansa kyllä kuuluivat taloon, josta hän oli vain muutaman askelen päässä. Hän oli tavallista kalpeampi ja kasvoille oli levinnyt surullinen ilme, liikutuksen kuristaessa hänen kurkkuaan.
Herra Bastian veti häntä mukanaan.
— Minulla on toinenkin syy, miksi vien sinut sitä kautta, sanoi hän. Matka tulee siten pidemmäksi, kuin jos saattaisin sinua samaa tietä, jota tulit, ja minulla on sinulle puhuttavaa…
He läksivät hiekottamatonta käytävää, joka plataanien toisella puolen ensin seurasi kasvitarhan reunaa ja sitten kulki pienen metsikön läpi.