— Lapseni, sanoi herra Bastian äänellä, joka oli luja, mutta ilman ankaruutta, sinä et ymmärrä, koska et ole oikeastaan koskaan elänyt keskellämme. Ei tässä ole mitään muutosta tapahtunut. Jo kolmekymmentä vuotta on ollut sellaista, kuin näet…
Aukosta puiden välillä vilahti esiin palanen tasankoa; etäältä siinti
Barrin kellotapuli ja sen takaa sinertävät Vogeesit.
— Ennen muinoin, jatkoi herra Bastian, joka ohimennen osotti maisemaa, oli Elsassimme kuin yksi perhe. Ylhäiset ja alhaiset tunsivat toisensa ja elivät ystävyydessä. Minä olen kuulunut ja kuulun siihen aikakauteen. Ei missään maailmassa ollut toista maata, jossa ylimielisyydellä olisi ollut vähemmän ja hyväntahtoisuudella enemmän sijaa kuin täällä; tiedäthän kyllä, ett'en yhä vieläkään tee erotusta rikkaan ja köyhän, strassburgilaisen porvarin ja vuoristo-huijarin välillä… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: meidät on revitty vastoin tahtoamme irti Ranskasta ja meitä on kohdeltu raa'asti, koska emme ole alistuneet… Emme voi nousta kapinaan… Emme voi karkottaa vallanpitäjiä, jotka eivät käsitä elämäämme eivätkä sydäntämme… No niin, siis me emme huoli heitä ystäviksemme, ei heitä eikä niitä meikäläisistä, jotka ovat asettuneet voimakkaamman puolelle…
Hän pysähtyi hetkeksi, tahtomatta lausua ilmi koko ajatustaan, ja jatkoi, tarttuen Jeanin käteen:
— Olet varmaan suutuksissasi vaimolleni tavasta, jolla hän otti sinut vastaan… Mutta ette ole kumpikaan siihen syypäitä, et sinä eikä hän… Siihen asti kuin epäluulo, joka sinua painaa, on poistunut, siihen asti olet mies, joka on Saksassa kasvanut, ja nainen, jonka äsken näit, on isänmaasi… Ajattele sitä… Ei pidä sitä hänelle pahaksi panna… Me miehet emme ole kaikki olleet uskollisia Elsassille; parhaimmatkin meistä hierovat lopuksi sovintoa ja suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustavat uuden hallituksen. Niin eivät naisemme… Voi Jean Oberlé, minulla ei ole rohkeutta soimata heitä, ei silloinkaan, kun sinä olet kysymyksessä, sinä, josta pidän niin paljon: meidän elsassilais-naistemme menettely, kun he eivät teitä ota vastaan, ei ole mikään tavallinen solvaus, he puolustavat isänmaata, he jatkavat sotaa…
Vanhuksen ryppyiset, punaisiksi käyneet silmät kyyneltyivät…
— Myöhemmin opitte minut tuntemaan, sanoi Jean.
He olivat saapuneet pienen puistikon rajalle, portille, joka oli yhtä lahonnut kuin toinenkin. Herra Bastian aukaisi sen, puristi nuoren miehen kättä ja jäi pitkäksi aikaa metsän laitaan katsomaan, kuinka Jean poistui ja hälveni tasangolle, astuen etukumarassa tuulen vuoksi, joka entistä rajumpana yhä puhalsi. Jean oli alakuloinen syvimpään sydämeensä saakka. Hän tunsi, että isä tulisi olemaan hänen ja jokaisen perheen välillä tässä vanhassa maassa. Hänelle tuotti tuskaa, että tuo talo, jota kohti hän kulki, oli hänen synnyinpaikkansa. Ainoana suloisena muistona tästä ensi päivästä väikkyi hänen mielessään kuva Odilesta, jonka silmät hitaasti, hitaasti sulkeutuivat.