Talvi esti tarkoilleen noudattamasta herra Oberlén alkuajatusta Jeanin ammattiinsa kehittämisen suhteen. Lumi, joka yhä peitti Vogeesien huiput, joskaan sitä ei ollut paksulta, teki matkat vaivalloisiksi. Jean kävikin siksi vain pari, kolme kertaa päällysmies Guillaumen keralla metsänhakkuupaikoilla Alsheimin lähiseuduissa sekä Vogeesien äärimmäisissä notkelmissa. Retket kaukaisempiin seutuihin siirrettiin siksi, kunnes ilma lauhtuisi. Mutta Jean oppi kuutioimaan erehtymättä kuusia ja tammia, arvostelemaan niitä kasvupaikan, oksain alaisen rungon korkeuden ja kuoren laadun mukaan, josta voi päättää, onko puu terve, sekä muittenkin seikkojen mukaan, joihin liittyy suuremmassa tai vähemmässä määrässä jonkunlainen arvaamistaito, jota ei voi missään oppia, mutta joka tekee mestarin. Hänen isänsä tutustutti hänet tehdastoimintaan, koneitten johtoon, perheen laillista omistusoikeutta koskeviin asiakirjoihin sekä niihin traditsiooneihin, joita Oberlét viidenkymmenen vuoden ajalla olivat ylläpitäneet kauppa- ja kuljetussopimuksissaan. Sitä paitsi saattoi hän Jeanin kahden strassburgilaisen metsähallitus-virkamiehen yhteyteen. Nämä osottautuivat avuliaiksi ja tarjoutuivat suullisesti selittämään Jeanille uutta metsälakia, josta hän tiesi vielä jotenkin vähän. »Tulkaa minun luokseni toimistoon», sanoi nuorempi heistä, »niin juttelemme; minulta saatte paljon hyödyllisiä tietoja, joita ette opi kirjoista. Sillä laki on laki, mutta hallitus, kas, se on jotain toista!»
Jean lupasi käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Mutta useita viikkoja vieri, ennenkuin hän sai aikaa lähteä kaupunkiin. Sitten maaliskuussa muuttui ilma äkkiä lauhkeaksi, ja lumi suli. Yhdessä viikossa, tavallista paljoa nopeammin, paisuivat joet suunnattomasti, ja Pyhän Odilian takaa kohoavain Vogeesien korkeat huiput, jotka näkyivät Alsheimiin, pukeutuivat tumman- ja vaaleanvihreisiin kesäpukuihinsa, jos kohta rinteiden aukioilla ja teillä oli lunta valkoisenaan. Kävelyretket Alsheimin ympäristössä alkoivat siten tuntua hauskoilta ja rupesivat vastaamaan nuorukaisen lapsuudenmuistoja niistä. Kodissa, vaikka se ei tarjonnutkaan mitään ihannekuvaa perhe-elämästä, ei Jeanin kotiintulon jälkeisen päivän perästä sattunut uudelleen tuskallisia kohtauksia. Jokainen puolue kyllä otti huomioon ja pani merkille sanoja ja tekoja, joita jonakin päivänä saattoi käyttää todistuksina ja kiistan sekä moitteen aiheina; mutta nyt pitivät kaikki jonkunlaista aselepoa, johon eri syyt kutakin pakottivat: herra Oberlé, koska hän ei tahtonut olla väärässä poikansa silmissä, joka pian alkoi olla hänelle hyödyllinen, eikä halunnut tulla syytetyksi ärsyttämisestä; Lucienne taas vaihtelun vuoksi, jonka veljen läsnäolo oli tuonut hänen elämäänsä, sekä vielä laimentumattomassa innossaan kuulla matkajuttuja ja ylioppilasmuistoja; ja rouva Oberlé pelosta tuottaa kärsimystä lapselleen sekä karkottaa hänet, jos antaisi hänen nähdä kotoisen epäsovun. Pohjalta oli kaikki ennallaan. Iloisuutta oli vain pinnalla, rauha näennäistä, aselepoa. Mutta niin kestämättömän kuin Jean tunsikin tuon mielten ja sydänten yhteissoinnun olevan, nautti hän siitä, sillä hän oli vasta viettänyt pitkiä vuosia henkisessä yksinäisyydessä.
Ikävyydet, loukkaukset tulivat toiselta taholta.
Melkein joka päivä oli Jeanilla kävellessään tilaisuus kulkea Alsheimin kylän läpi, joka oli rakennettu molemmin puolin kolmea tietä. Nämä muodostivat kuin hangon, jonka varsi oli vuoristoon ja molemmat piikit tasangolle päin. Teiden risteyksissä oli »Haikaran» majatalo, joka oli kirkon läheisyydessä. Hiukan kauempana, vasemmanpuolisen tien varrella, joka johti Bernhardsweileriin, asuivat Joseph Oberlén saksalaiset työmiehet pienissä taloissa, aivan samantyylisissä, kunkin edustalla pienoinen kasvitarha. No niin, missä osassa Alsheimia Jean näyttäytyikin, täytyi hänen tapaamainsa ihmisten kasvoista ja heidän liikkeistään lukea erilaisia ja aina milt' ei yhtä tuskallisia arvosteluja. Saksalaiset ja heidän vaimonsa, nuo kuriin tottuneemmat ja elsassilaisia taipuvammat työmiehet, jotka pelkäsivät kaikkia ylempiään heitä silti kunnioittamatta, ihmiset, jotka väestön viha oli sulkenut yhteen Alsheimin kolkkaan, ja jotka toivoivat voivansa kerran kostaa, kun heitä olisi enemmistö, — sillä eihän heitä yhdistänyt muihin asukkaihin yhteinen alkuperä, ei sukulaisuussiteet, ei yhteiset tavat eikä yhteinen uskonto — tietysti he eivät tunteneet eivätkä voineet tuntea isäntäänsä kohtaan muuta kuin väliäpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä, joka huonosti kätkeysi miesten tervehdykseen ja vaimojen salavihkaiseen hymyilyyn. Mutta useat elsassilaiset olivat vielä suorempia. Ei muuta tarvittu, kuin että Jean oli ryhtynyt sahan asioihin ja että hänet yhtämittaa nähtiin isänsä seurassa, kun jo sama halveksuminen seurasi häntäkin. Hän huomasi ympärillään tuota varovaa ylenkatsetta, jota alhaiso osaa osottaa mahtaville naapureilleen. Eivät metsätyöntekijät, maamiehet, naiset eivätkä lapsetkaan olleet häntä näkevinään, kun hän kulki ohi; toiset menivät sisään taloihinsa; toiset, varsinkin vanhemmat ihmiset, antoivat rikkaan miehen mennä, tulla ja poistua, aivan kuin hän olisi ollut muukalainen. Enimmän kunnioitusta osottivat tavaranhankkijat tai talon palveluksessa olevat ja näiden sukulaiset. Jean tuskin jaksoi sietää haavaa, joka aina uudelleen aukeni joka kerta, kun hän meni puistoa ulommaksi.
Sunnuntaina odotti hän valkoiseksi kalkitussa kirkossa Odile Bastianin tuloa. Saapuakseen penkkiin, joka jo vuosia seisoi varattuna hänen omaisiaan varten ja oli ensimmäinen n.s. »epistolan» puolella, täytyi Odilen kulkea aivan Jeanin sivuitse. Hän kulkikin siitä äitinsä ja isänsä seurassa, mutta ei yksikään heistä kolmesta näyttänyt ajattelevan, että Jean, rouva Oberlé ja Lucienne olivat läsnä. Odile hymyili vasta messun päätyttyä, kun hän astui alas käytävää; mutta hän hymyili ystäväinsä täysille riveille, naisille ja vanhuksille sekä nuorukaisille, jotka olisivat vaikka kuolleet hänen puolestaan, ja »Concordian» laulukuoron lapsille, joita kiirehti tunkeumaan sakariston ovesta, kirkon ovella tervehtiäkseen, ympäröidäkseen ja kunnioittaakseen Bastianin tytärtä, elsassitarta, kylän köyhien ystävää ja lempilasta. Eivät hänen antimensa suinkaan olleet suuremmat kuin rouva Oberlén; mutta hänen kodistaan tiedettiin, ett'ei siinä ollut epäsopua, ei petosta, ja ett'ei se eronnut muista laakson ja vuoriston kodeista, kuin vaan suuremman varallisuuden kautta.
Mitä ajatteli hän Jeanista? Hän, jonka silmät eivät milloinkaan turhaan olleet puhuneet, ei Jeania katsellut. Hän, joka ennen aina tiellä tavattaessa jutteli, ei sanonut enää sanaakaan.
Täten kului ensimmäinen kuukausi Jeanin uudesta elämästä Alsheimissa. Silloin heräsi kevät. Herra Oberlé odotti vielä pari päivää; sitten kolmantena, kun hän näki koivun silmukoiden kiiltelevän auringonpaisteessa, hän sanoi pojalleen:
— Olet jo kyllin taitava tarkastaaksesi omin neuvoin lauta varastojamme Vogeeseilla. Saat lähteä matkaan. Olen tehnyt tänä vuonna erikoisostoja; minulla on hakkuupaikkoja Schluchtissa asti, ja täten saat tarkastusmatkallasi nähdä tai oikeammin jälleen nähdä melkein koko Vogeesien seudun. En anna sinulle muita ohjeita, kuin että pidät silmäsi auki ja laadit minua varten kertomuksen, jossa on muistiin pantuna huomiosi kultakin metsänhakkuupaikalta.
— Milloin voin lähteä?
— Huomenna, jos haluat: talvi on mennyt.